Aliot

Ukko-Pekan silta korvasi Naantalin förin

Kapulalossi eli Naantalin föri liikennöi Naantalinsalmessa vuosina 1922–1934.
Kapulalossi eli Naantalin föri liikennöi Naantalinsalmessa vuosina 1922–1934.

– Kuka nyt raskitsee näin kaunista nauhaa leikata, rouva Ellen Svinhufvud sanoi mutta leikkasi kuitenkin. Katkaisemalla sinivalkoisen silkkinauhan hän avasi upouuden Naantalinsalmen sillan liikenteelle lauantaina 14. heinäkuuta 1934 kello 16.

Vuosia kestänyt urakka oli päättynyt. Luonnonmaa sai kiinteän tieyhteyden mantereeseen.

Luonnonmaa, joka oli osa Naantalin maalaiskuntaa, oli liikenteellisesti paitsiossa. Saaren erotti kaupungista kaunis mutta jyrkkärantainen Naantalinsalmi.

Maalaiskunnan mannerpuolen asukkaat käyttivät maantietä Turussa asioidessaan. Luonnonmaalaiset ajoivat talvella jääteitä pitkin Turkuun, samoin asioidessaan Naantalissa. Kesällä luonnonmaalaiset menivät Turkuun purjehtien tai soutaen.

Luonnonmaan talollisia rasitti se, että he joutuivat ylläpitämään Turkuun johtavaa tietä manttaaliaan vastaavilla osuuksilla, vaikka he vain harvoin käyttivät sitä. Tien kunnossapito vaati talvisin runsaasti työtä.

Hakemalla omia teitään yleisiksi teiksi he pyrkivät eroon mannerpuolen tienhoitovelvollisuuksistaan, mutta tuloksetta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jyrkkä
förinmäki

Naantalinsalmen ylittäminen oli työlästä, vaarallistakin. Hevoset jouduttiin usein uittamaan ja vain kärryt saatiin föripaatissa yli salmen. Kun hevonen vietiin veneellä, se oli saatava makuulle veneen pohjalle. Joskus kävi niin, että varotoimista huolimatta hevoset putosivat mereen.

Vastarannalla, Naantalin puolella edessä oli jyrkkä förinmäki. Mäki oli mutkainen ja sadan metrin matkalla nousua oli liki 20 metriä. Etenkin liukkailla keleillä mäki oli petollinen.

Föripaatti oli käytössä 1920-luvun alkuun. Tuolloin luonnonmaalaiset saivat maaherran päätöksellä oikeuden muuttaa paatti ajanmukaiseksi jännitettyä teräsköyttä myöten kuljetettavaksi kapulalossiksi.

Kapulalossi tehtiin Laakson telakalla ja kesällä 1922 se oli jo käytössä. Sen omistuksesta ja hoidosta oli valtuustossa alkuun erimielisyyttä, mutta lopulta kunta osti sen maanviljelijä Verneri Kukolalta 7 000 markalla.

Kapulalossi, joka tunnettiin Naantalin förinä, oli merkittävä parannus salmen ylitykseen. Siihen mahtui yhdellä kertaa kaksi senaikaista henkilöautoa. Förin lauttureina olivat puhelinkeskuksen hoitajat Veera ja Alvar Peltonen.

Förinmäen jyrkkyys aiheutti sen, että Naantalin puolelle tultaessa jotkut autot joutuivat peruuttamaan mäen ylös. Varsinkin kuorma-autot, joissa ei ollut bensiinipumppua, joutuivat peruuttamaan. Mäen jyrkkyydestä johtui sekin, että hevosten rattaat piti lastata oikein: paino eteen, jotta hevosen jalat pysyvät tukevasti maassa.

Siltatoiveet
heräävät

Vuoden 1927 tielain mukaan maanteiden kunnossapito kuului valtiolle. Siitä luonnonmaalaiset saivat jälleen pontta tiehankkeisiinsa. Lähetystö kävi Helsingissä pyytämässä, että saaren tiet tulisivat yleisiksi teiksi ja Naantalinsalmen yli rakennettaisiin silta.

Luonnonmaalaisten pyrkimyksiä tuki paitsi yleinen kehitys myös kaksi paikallista 1920-luvun tapahtumaa: Kultarannan aseman muutos ja rautatien tulo kaupunkiin.

Tasavallan presidentti K.J.Ståhlberg oli jo vuonna 1920 viettänyt kesän Kultarannassa ja syksyllä 1922 Kultarannan hankkiminen tasavallan presidentin kesäasunnoksi tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Pitkällisten keskustelujen jälkeen Kultaranta hankittiin valtiolle.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Rautatie ylti Naantaliin vuonna 1923 ja saman vuoden syksyllä alkoi säännöllinen liikenne Turun ja Naantalin välillä. Rautatie helpotti presidentin pääsyä Helsingistä kesäasunnolleen.

Vuosi 1929 oli siltahankkeelle ratkaiseva. Silloin eduskunta Turun Sanomien mukaan ”Naantalin maalaiskunnan, Rymättylän ja Merimaskun kuntain anomuksen päiväjärjestykseen saattamana päätti sillan rakennettavaksi ja tarvittavat varat otettavaksi vuoden 1930 talousarvioon”. Taustalla oli ajatus, että tasavallan presidentin kesäasunto tarvitsee lossia paremman yhteyden.

Siltahanke oli esillä myös Naantalin kaupunginvaltuustossa. Talvella 1928 tiepiiri kysyi valtuustolta, millä ehdoilla kaupunki luovuttaa tarvittavan maa-alueen Naantalinsalmen yli suunniteltuun siltaan ja tiehen.

Fundeerausten jälkeen valtuusto päätti, että valtion tulee suorittaa tarvittavasta maa-alueesta kertamaksuna kolme markkaa neliömetriltä. Syksyllä valtuusto muutti päätöstään. Korvausvaatimus peruttiin ja tarvittavat maa-alueet päätettiin luovuttaa ilmaiseksi ”silmällä pitäen maakunnan etua”.

Päätös sisälsi peräkaneetin: ”kaupungille itselleen tiestä koituvaa hyötyä ei voitane katsoa varsin suuriarvoiseksi”. Samalla valtuusto ilmoitti, ettei se sitoudu ottamaan osaa sen enempää tien kuin sillankaan aiheuttamiin kustannuksiin.

Keväällä 1930 valtuusto esitti toivomuksen, että silta- ja tietöihin käytettäisiin etupäässä Naantalin kaupungin työttömiä. Silta rakennettiin työttömyystyönä.

Vaativa
siltaurakka

Tiepiiri oli tutkinut Naantalinsalmen ylikulkua 1920-luvun lopulla ja todennut sen erittäin vaikeaksi korkeiden ja jyrkkien rantakallioiden tähden. Piiri oli laatinut viisi vaihtoehtoista suunnitelmaa. Niistä vain yksi oli silta, loput lossiyhteyksiä.

Siltasuunnittelun alkuvaiheessa harkittiin Naantalinsalmen laivaliikenteen takia kääntösiltaa. Kun sen hoito- ja kunnossapitokustannukset olisivat olleet melko suuret, TVH piti kiinteää mutta kalliimpaa siltaa edullisempana. Laivojen kulun mahdollistamiseksi se oli kuitenkin rakennettava peräti 11 metriä korkeimman vedenpinnan yläpuolelle.

Tiepiiri pyysi useitakin tarjouksia, mutta päätyi lopulta siihen, että vastaa itse rakentamisesta. Työt käynnistyivät vuonna 1932.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Laivaliikenteen edellyttämä yhdentoista metrin aukko rakennettiin sillan Naantalin puoleiseen päähän, minne se oli teknisesti helpompi tehdä. Kun laivat olivat aiemmin käyttäneet toista, Raumakarin eteläpuoleista ja leveämpää väylää, joutuivat ne sillan valmistumisen jälkeen siirtymään kapeammalle väylälle. Normaaliveden aikaan väylän korkeus on 12 metriä ja kahdeksan senttiä.

Sillan rakentamista haittasi koko ajan paikka, jyrkät ja korkeat rannat. Siksi tiepiiri katsoikin parhaaksi rakentaa siltatyömaan yli kulkevan köysiradan, jonka avulla siirrettiin mm. tarvittavat kalliomassat – pelkästään Raumakarin pengerrys vaati yli 3 000 kuutiometriä eli pienen kerrostalon verran kiveä.

Parahiksi vihkiäisiin valmistunut silta oli Turun Sanomien mukaan ”noin 200 metrin pituinen ja sen ajoradan hyödyllinen leveys oli viisi metriä”. Luonnonmaan puoleisen salmen ylitti 45 metrin jänteinen teräsbetoniholvi ja Naantalin puolella jänne oli 30 metriä. Nämä kaksi holvisiltaa kehä- ja palkkisiltaosuuksineen yhdistää Raumakarille rakennettu 55 metrin mittainen kivipenger.

Kaivohuoneella
nimi sillalle

Lauantaina heinäkuun 14. päivänä 1934 Naantalissa oli suuren juhlan tuntua. Koko kaupunki oli juhlaliputettu. Myös Kultarannassa liehui lippu, isäntä, tasavallan presidentti Pehr Evind Svinhufvud oli paikalla.

Iltapäivällä kello 16 alkoivat juhlallisuudet uudella vastavalmistuneella sillalla. Silta, rantakalliot ja Raumakari olivat täynnä väkeä.

Tasavallan presidentin saavuttua puolisoineen paikalle kaupunginjohtaja Oskari Tervo toivotti kutsuvieraat ja muut paikalle saapuneet tervetulleiksi. Hän korosti sillan merkitystä muun muassa sillä, että rymättyläläisten matka Turkuun lyhenee 70 kilometristä melkein puoleen.

Juhlakahvien juonnin jälkeen tasavallan presidentin puoliso Ellen Svinhufvud leikkasi sillan poikki vedetyn sinivalkoisen silkkinauhan ja avasi sillan liikenteelle. Ensimmäisenä sillan ylitti tasavallan presidentin Cadillac, jonka kuljettajana oli kaikkiaan seitsemän presidentin autonkuljettajana toiminut Kalle Westerlund.

Myöhemmin juhlaväki siirtyi Kaivohuoneelle, missä alkoivat juhlapäivälliset. Tilaisuudessa puhui muiden muassa maalaiskunnan valtuuston puheenjohtaja, opettaja Väinö Oksanen, joka oli yksi siltahankkeen puuhamiehistä. Hän huomautti, että sillalta puuttuu nimi. Jottei nimestä syntyisi kiistaa, hän pyysi tasavallan presidentin suostumusta siihen, että juhlan aihe saisi nimekseen Ukko-Pekan silta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Illan viimeisen puheenvuoron käytti presidentti Svinhufvud, joka kiitosten lomassa ilmoitti, ettei hänellä ole mitään ehdotettua sillan nimeä vastaan.

Siitä pitäen silta on tunnettu Ukko-Pekan siltana.

Siltapaviljonki jäi
uuden sillan alle

Talvella 1934 Naantalin valtuusto päätti vuokrata Raumakarilta kioskipaikan johtaja Viktor Nybergille. Raumakarille ei tullut kioskia vaan siltapaviljonkina tunnettu kahvila. Paviljonki valmistui sillan vihkiäisiin. Myöhemmin siltapaviljonki rakennettiin kaksikerroksiseksi.

Ukko-Pekan silta oli valmistuessaan 211-metrisenä maamme pisimpiä ja komeimpia siltoja, maakunnan ylpeys. Se palveli kasvavan liikenteen tarpeita, mutta oli myös nähtävyys.

Suunnitelmia sillan leventämiseksi tehtiin 1960-luvulla, jolloin esillä oli myös rautatien rakentaminen Luonnonmaalle kaavailtuun satama- ja telakka-alueeseen. Liikenteen kasvaessa silta kävi ahtaaksi ja vuonna 1986 sen viereen valmistui uusi silta.

Uuden sillan rakennustöissä Raumakarilta poistui siltapaviljonki ja Ukko-Pekan silta jäi uuden sillan avauduttua kevyen liikenteen väyläksi.

Kirjoittaja on valtiotieteen maisteri ja Turun Sanomien pitkäaikainen päätoimittaja.

Ukko-Pekan silta valmistui 1934.
Ukko-Pekan silta valmistui 1934.