Pelkkä ihmisten välinen kunnioitus ei riitä sivistyksen mitaksi aikana, jolloin luontokato kiihtyy ja eläimiä tehotuotetaan ruuaksi
Mitä sivistys on? Siinäpä kysymys, jota lienevät pohtineet niin varhaisten aikojen yhteiskuntafilosofit kuin nuoret koulun jumppasalissa ylioppilaskirjoitusten parissa. Teoreetikkojen ja tämän päivän nuorten näkemykset eivät välttämättä ole kovin kaukana toisistaan – ajatus sivistyksestä jonkinlaisena tiedollisena ja henkisenä pääomana on kantanut vuosisatoja.
Historian tuntemus, kieli- ja kirjoitustaito sekä kouluttautuneisuus saatetaan usein mieltää sivistyksen mittariksi. Sivistyksen voi myös nähdä olevan historian suurten nimien tunnistamista ja oman äidinkielen arvostamista, sunnuntaina vietettävän Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän hengessä.
Miellän sivistyksen omissa ajatuksissani ennen kaikkea empaattisuuden kautta. Taito asettua toisen ihmisen asemaan ja kyky kohdata arvostaen niin tuttu kuin tuntematon ovat merkityksellisiä.
Nämä piirteet ovat jotain, mikä ei riipu saavutuksista tai tutkinnoista, eikä yksikään muistettu tieto korvaa kylmyyttä. Aito välittäminen kumpuaa halusta kohdella hyvin sekä kanssaihmisiä että koko maailmaa. Sydämeltään sivistynyt huomioi itsensä lisäksi, mitä ympärillä tapahtuu, ja pyrkii tekemään osansa, jotta pahan sijaan olisi enemmän hyvää.
Sivistyksen vastakohtana voi ajatella olevan välinpitämättömyys: se, ettei muilla ihmisillä tai ympäröivällä todellisuudessa ole mitään merkitystä. Se on pelottava ajatus, mutta ajassamme valitettavan usein totta. Rajoja suljetaan, ihmisiä syrjitään ja heidän oikeuksiaan poljetaan. Luontokato kiihtyy ja eläimiä tehotuotetaan järkyttävissä oloissa ruuaksi.
Ajattelenkin, että ihmisten välinen kunnioitus ja hyvät käytöstavat eivät riitä sivistyksen mitaksi, vaan sen tulee ulottua myös eläimiin ja luontoon. Ihmisarvon ja planeetan kunnioittaminen on nähdäkseni suurinta sivistystä tässä hetkessä. Toivottavasti muistamme sen.
Kirjoittaja kuuluu TS Nuoret -toimitukseen.
