Haluaisin osata vieraita kieliä paremmin, mutta kauneimmat sanat minulle on sanottu äidinkielelläni
Äiti, isi ja lamppu. Nuo olivat ensimmäiset sanani, jotka sössötin suustani alle vuoden ikäisenä. Vaikka minulle oli papatettu koko pienen elämäni ajan, nuo sanat olivat merkki siitä, että jotain oli mennyt perille. Elämäni ensimmäiset yhdeksän vuotta pyörivät oikeastaan täysin suomen kielen avulla; minua lohdutettiin, minulle kerrottiin satuja ja minua askarruttaviin kysymyksiin vastattiin äidinkielelläni.
Alakoulussa alkoi englannin oppiminen, ja yläkoulussa kuvioihin tuli mukaan ruotsin kieli. Muita valinnaisia kieliä en opiskellut, mikä kaduttaa jälkikäteen. Monikielisyys on kiistaton rikkaus ja pääoma, jonka arvo kasvaa kasvamistaan globalisoituvassa maailmassa. Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut koulussa jo kaksi vierasta kieltä, jotka auttavat ymmärtämään muita kulttuureja ja avaavat ovia maailmalle. Siitä huolimatta mikään muu kieli ei ole tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin äidinkieleni.
Mitä kaikkea äidinkieli minulle merkitseekään? Suomenkielisyys on tärkeä osa identiteettiäni. Ajattelen, puhun ja kirjoitan parhaiten suomeksi. Vierailla kielillä kommunikoiminen onnistuu, mutta äidinkieltä käyttäessäni minun ei tarvitse niinkään pohtia, mikä sana toimii missäkin kontekstissa. Voin vain puhua papattaa mitä sylki suuhun tuo.
Toivon, että vieraiden kielten kielitaitoni kehittyy tulevaisuudessa. Englantia käyttäessäni en ole toistaiseksi yhtä hauska kuin suomeksi, eivätkä syvälliset keskustelut solju vielä ruotsiksi. En siltikään usko, että mikään muu kieli voi ikinä saavuttaa samaa asemaa elämässäni kuin äidinkieleni. Suomen kieleen minulla on kaikkein vahvin tunneside. Kauneimmat sanat, jotka minulle on sanottu ja jotka minä olen sanonut muille, on päästetty ilmoille juuri äidinkielelläni.
Kirjoittaja kuuluu TS Nuoret -toimitukseen.
