Viime maanantaina puolenpäivän jälkeen minua tapitti kaksi luokallista abeja. Katseet olivat kuitenkin tavanomaista kouluvierailua syvempiä, kasvot kuluneempia ja ilmeet vakavampia. Olin Turun iltalukion virolaisen ystävyyskoulun, Tarton aikuislukion vieraana.
Kaksituntisen keskustelun aikana tuli sitten lopulta sekin kysymys, johon olin varautunut. Miksi muutin Viroon asuttuani Suomessa käytännössä koko aikuisikäni? Miksi muutettuani myös jäin? Kaipaanko takaisin? Miksi en lähde?
Ehkä kysymysten aihe kumpusi siitä, että moni virolainen, varsinkin sellainen, jonka elämä on paiskannut opiskelemaan aikuislukioon, pohtii parhaillaan päinvastaisesti muuttoa Suomeen. Lähtisinkö? Miksi jäisin? Kaipaisinko takaisin, jos lähtisin? Miten pääsisin pois?
Virossa, kuten itse asiassa kaikkialla muuallakin (ellei ehkä Pohjois-Koreaa lasketa), on tietenkin aika harhaanjohtavaa puhua virolaisista yleisellä tasolla. Esimerkiksi kukaan suvustani tai läheisistä kavereistani ei harkitse maastamuuttoa.
Mutta riittää kun ylittää ”Viron Kehä III:n”, Tallinna ringteen, ja varaa satunnaista piipahdusta enemmän aikaa paikallisille ihmisille, niin Suomi alkaa vilahtaa puheissa.
Naapurinmies on ollut lahden takana duunissa jo monta vuotta. Pitäisikö hakeutua, vaikka siivoojaksi ellei muuksi pääse? Mitenköhän sen kielen kanssa? Nuokin lähti tuolta kylän laidalta lopulta koko perhe, uudenkarhea omakotitalo seisoo tyhjillään. Minkähänlaisia suomalaiset ovat ihmisinä, olen kuullut kaikenlaista...?
Vaikka aikakaudet, yhteiskunnat eivätkä tilanteet ole suoraan verrattavissa toisiinsa, Viro elää tällä hetkellä monella tavalla Suomen 1970-lukua. Valtava muuttoliike naapurimaahan kuuluu asiaan, kuten myös sen liikkeen myönteiset ja kielteiset puolet.
Myönteisiin kuulunee Viron näkökulmasta se, että maan omat työmarkkinat ja heikko sosiaaliturvajärjestelmä eivät kykenisi millään huolehtimaan kaikista niistä, jotka ovat ratkaisseet toimeentulo-ongelmansa opettelemalla suomen alkeet ja lähtemällä kohti pohjoista.
Viron toimittajapiireissä vitsaillaan, että Suomi on olennainen osa virolaista sosiaaliturvaa, mutta tarkemmin katsottuna kyseessä ei ole mikään vitsi, vaan viileä tosiasia.
Kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka paljon virolaisia oikeasti työskentelee Suomessa. Arvioita on esitetty 40 000:sta sataantuhanteen. Suuri osa heistä ei suinkaan asu Suomessa vakituisesti, vaan matkustaa viikonlopuksi kotimaahansa. Niinpä koko kuvion kielteisiä ilmiöitä ovat rikkinäiset perheet, isovanhempien huostaan hylätyt lapset, keikkatyöläisen elämän henkiset paineet ja lopulta myös Viron oman talouskehityksen hidastuminen.
Mikä sitten pakottaa aikuisen, työikäisen ja -kykyisen ihmisen vakavissaan harkitsemaan elämää, joka pidemmän päälle voi olla hyvinkin kuluttavaa? Maassa, jossa viralliset työttömyysluvut hipovat hädin tuskin kahdeksaa prosenttia?
Yksinkertainen vastaus kuuluu, että virolainen hyvinvointi jakautuu alueellisesti melko epätasaisesti, mikä näkyy muun muassa tuoreimmista, tällä viikolla julkistetuista köyhyystilastoista. Lapsia elää suhteellisessa köyhyydessä vähiten Tallinnassa ja sen lähiympäristössä sekä Tarton maakunnassa ja Saarenmaalla, eniten puolestaan Koillis- ja Etelä-Virossa Venäjän vastaisen rajan tuntumassa. Eri kuntien välinen ero köyhyydessä elävien lasten määrässä voi olla kuusinkertainen.
Kun kotikunta tarjoaa pelkkää näköalattomuutta ja lapsi kulkee kouluun rispaantuneissa vaatteissa (tai näkee pahimmassa tapauksessa nälkää), onni ja yhdessäolo eivät ole ihan päällimmäisinä valinnoissa.
RAIN KOOLI
Kirjoittaja on Viron yleisradion toimittaja
