Vanhojentanssien parinmetsästys on kilpajuoksu, joka jättää osan opiskelijoista yksin – perinne ei oikeuta syrjintää
Opiskelijoiden lukuvuotta rytmittävät monenlaiset perinteet. Ne toimivat valopilkkuina arjen puurtamisen keskellä ja lisäävät parhaimmillaan yhteisöllisyyttä kouluympäristössä.
Vanhojentanssit ovat yksi lukiolaisten tärkeimmistä perinteistä. Tansseissa toisen vuoden opiskelijat juhlistavat siirtymistään koulun vanhimmiksi abiturienttien aloittaessa lukuloman.
Kaikki alkaa kuitenkin huomattavasti aiemmin, usein jo ensimmäisenä lukiovuonna. Parien metsästys on varsinainen kilpajuoksu, sillä tansseihin osallistuvien tyttöjen ja poikien määrä ei usein ole tasainen. On myös hämmästyttävän yleistä, että toinen päättääkin yllättäen jättää tanssimisen väliin.
Pelkästään Turun lukioiden välillä on suurta vaihtelua siinä, miten tilanne on hoidettu. Parhaimmillaan kaikki toimii hienosti esimerkiksi siten, että tanssitaan kahdessa erässä. Kun osa tanssii molemmilla kerroilla, varmistetaan, että jokaiselle löytyy pari.
Toisesta ääripäästä löytyy tilanne, jossa opiskelija jää parin hankinnassa täysin omilleen. Eikö paria löytynyt? Siinä tapauksessa ei auta kuin olla tanssimatta – kurja juttu. Se, minkä piti olla lukiovuosien kohokohta, voi nopeasti muuttua riittämättömyyden ja yksinäisyyden kokemuksiksi.
Heteronormatiiviset odotukset elävät yhä vahvasti osana tanssiperinnettä. Kukaan ei kiellä samaa sukupuolta olevien parien osallistumista, mutta ongelmaa pitävät yllä niin ihmisten asenteet, hämmästelyt kuin harjoituksissa käytettävät sanavalinnatkin.
Jokaisella pitää olla oikeus osallistua tansseihin ilman jatkuvaa viestiä siitä, että on vääränlainen tai väärässä paikassa. Se, että jokin asia on perinne, ei oikeuta syrjintää sen nimissä. Perinteistä ei tarvitse luopua, mutta niitä täytyy voida muuttaa.
Kirjoittaja kuuluu TS Nuoret -toimitukseen.
