Hyvinvointivaltio huutaa hoivaa: bioetiikka pohtii terveyden ja sairauden moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä

Helsingin Sanomat (8.12.2022) antoi äänen espoolaiselle äidille, jonka vauva kuoli kohtuun Jorvin sairaalassa marraskuun lopussa 2022. ”Minä tunsin, että vauvalla ei ole kaikki kunnossa. Sairaalasta sanottiin monta kertaa, että hätää ei ole eikä sairaalassa ole tilaa”, hän kertoo. Kun hoidon tarpeen arvioinnissa vedotaan näin suoraan resurssipulaan, on suomalaisen terveydenhuollon kriisi saavuttanut uuden kulminaatiopisteen.

Samaa vetoomusta on kuultu myös ruuhkautuneista päivystyksistä: johtajaylilääkäri kehotti olemaan saapumatta ”turhaan” (MTV 26.12.2021). Jäi epäselväksi, miten maallikko voi eettisesti kestävästi todeta käynnin turhaksi ilman tieteelliseen tutkimustietoon perustuvaa arviota.

Kansalliseen narratiiviin kuuluu pitää yllä mainetta maailman parhaasta terveydenhuollosta ja etenkin äitiyshuollosta. Hälyttävää kyllä, äitiyspakkauksen saaminen alkaa olla tasavertaisin osa äitiyshuoltoa. Esimerkiksi synnytyssairaaloiden keskittäminen asettaa synnyttäjät maantieteellisesti hyvin eriarvoiseen asemaan.

Synnytyskulttuurin murroksen analyysi, rodullistettujen naisten lisääntymisoikeudenmukaisuuteen liittyvät negatiiviset kokemukset suomalaisessa terveydenhuollossa sekä synnytysväkivaltakeskustelu nostavat jatkuvasti esiin, miten parhaimmuus on illuusio.

Samaan aikaan koronapandemia jatkuu: sen hoitaminen sekä sen aikainen hoitamatta jättäminen yhdistettynä sosiaaliseen eristäytymiseen ja muihin poikkeusolosuhteisiin kuten etäkouluun on syventänyt jo olemassa olevia terveyseroja sekä pudottanut hyvinvoinnin reunamilta pahoinvointiin. Onkin esitetty, että käsillä ei ole pelkästään terveydenhuollon tai edes hoidon vaan laajemmin hoivan kriisi.

Yksittäisen espoolaisen perheen suunnaton, hyvin todennäköisesti oikea-aikaisella hoidolla vältettävissä ollut menetys, turhista päivystyskäynneistä varoittava ylilääkäri sekä koronapandemia hoito- ja hoivavelka on asetettava osaksi rakenteellista ajattelua. Sen tulee olla monitieteistä, mutta sitä on tärkeä syventää bioetiikan avulla.

Bioetiikka on tieteenala, joka tutkii lääke- ja biotieteiden kehityksestä nousevia moraalisia kysymyksiä. Niiden tarkastelu kytketään laajemmin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten hyvinvointivaltion eetokseen. Näin hahmottuu, että terveys, sairaus, hoito ja hoiva ovat vallankäyttöä ja valtasuhteisia, kielellisesti tuotettuja ja ennen kaikkea oleellisesti riippuvaisia arvoista.

Yhteiskuntatieteellisessä tarkastelussa suomalainen hyvinvointivaltio on ollut menestystarina, jolla onnistuttiin viime vuosisadan jälkipuoliskolla määrittämään riittävän hyvän elämän reunaehdot mahdollisimman monella. Sen kääntöpuolia ovat marginalisaatio, kontrolli ja väkivalta.

On kuitenkin selvää, että hyvinvointivaltion keskeiset instituutiot – sosiaali- ja terveysala, varhaiskasvatusjärjestelmä, peruskoulu, energia- ja ruuantuotanto ─ kamppailevat nyt olemassaolostaan. Niiden oikeutusta turvatessa voi pohtia niiden suhdetta hoivaan.

Hoiva on moninainen tarvitsevuussuhde, jossa saaminen ja antaminen vaihtelevat. Hoiva on kuitenkin erityisesti arjessa tapahtuvaa: jokapäiväistä uusintamistyötä ruuanlaiton, puhtaana pitämisen ja emotionaalisiin tarpeisiin vastaamisen ympärillä.

Hoivaa tulee tarkastella erityisesti sukupuolittuneena kysymyksenä, sillä epävirallinen hoivatyö jakautuu yhä kaksinapaisten, hierarkkisten sukupuoliroolien mukaisesti. Naisoletetuille lankeaa suurempi hoivavastuu, kun taas miesoletetut mielletään korkeintaan hoivan vastaanottajiksi.

Ammatillisessa hoivatyössä, jota muiden työmarkkinoiden tavoin hallitsee globaali uusliberalistinen diskurssi, korostuu etenkin rodullistettujen naisten rooli hoivaajina. Pahimmillaan nainen jättää vastentahtoisesti epävirallisen hoivatyönsä, esimerkiksi lastensa kasvattamisen, ja muuttaa kauas palkalliseen hoivatyöhön lähettääkseen rahaa kotiin. Näin ollen ratkaisut kuten ”hoitajien tuominen ulkomailta” paitsi pönkittävät ajatusta rodullistetuista ihmisistä länsimaiden resursseina, myös paradoksaalisesti syventävät hoivan kriisiä.

Oleellista on pohtia, miten voisimme aktiivisesti pyrkiä parantamaan hyvinvointivaltion rakenteita tuottaa hoivaa. Hoivan kriisin voikin nähdä kytkeytyvän siihen, etteivät hyvinvointivaltion eetoksen keskeiset tavoitteet toteudu.

Eettisesti kestävästi tuotettuna yhteiskunnallinen hoiva vaatii ympärilleen rakenteet, joka tunnustaa hoivatyön inhimillisen arvon eikä kerrytä voittoja monikansallisten yritysten veroparatiiseihin. Hoivatyölle tulee luoda puitteet, joissa työtä voi inhimillisesti tehdä. Hyvinvointialueiden kaltaiset muodolliset ratkaisut eivät myöskään ratkaise sisällöllistä kriisiä. Siirtymä voi jopa syventää hoivan kriisiä yhtenä perustyön kuormittavuutta lisäävänä tekijänä.

Bioeettisesti hoivan kriisiä tulisi lähteä tarkastelemaan hyvinvointivaltion kriisinä ja pyrkiä poliittisilla valinnoilla muokkaamaan olosuhteita, jotka nostavat niin muodollisen kuin epämuodollisenkin hoivan arvostusta ja joissa hoivatyötä on mahdollista tehdä inhimillisesti sekä eettisesti kestävästi.

Hoivaa ei voi palautta tiettyjen sukupuolten tai yksilöiden velvollisuudeksi vaan se on yhteisvastuullista. Filosofisesti hoivaa voikin laajemmin ajatella asenteena, jonka tulisi toteutua kaikissa kohtaamisissa. Kaikki tarvitsevat hoivaa, mutta kaikilla on myös moraalinen velvollisuus hoivata, niin lähi- kuin ympäristösuhteissakin.

Kirjoittaja on etiikantutkija, valtiotieteiden tohtori, filosfian maisteri. Hän työskentelee Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina Suomen akatemian hankkeessa Social Study of Antimicrobial Resistance: Healthcare, Animals, and Ethics sekä toimii Koneen säätiön hankkeessa Technology, Ethics and Reproduction:Controversy in the Era of Normalisation Tampereen yliopistossa.