Lähden itse olettamuksesta, että ihmisten kertomukset kokemuksistaan ovat totta, ellei ole syytä epäillä. Koska en juuri koskaan tiedä paljonkaan tapausten yksityiskohdista, minulla ei ole yleensä syytä epäillä. Ellei tiedä todella tarkkaan, ei ole syytä ainakaan syyllistää uhria.
Mutta.
Inhottava tosiasia on, että jotkut naiset ovat esittäneet myös perättömiä syytöksiä, jopa raiskausväitteitä. Toinen tosiasia on, että jotkut naiset (lähinnä USA:ssa) tuntuvat pyrkivän rahastamaan, joskus aika kaukaisilla menneisyyden kokemuksillaan. Kyllä tämäkin täytyy voida myöntää. Kyse on varmasti hyvin pienestä prosentista syytöksiä, mutta se epävarmuus, se epävarmuus. Se juuri tekee sen, että jotkut katsovat niiden perusteella voivansa tai olevan jopa syytä epäillä uhrin kertomusta aina.
Siitä ei päästä mihinkään, että yleensä kyse on sana vastaan sana -tilanteesta. Se vain yksinkertaisesti on vaikea tilanne kaikkien osallisten oikeusturvan kannalta. Kun joskus on kyse sana vastaan monta sanaa -tilanteesta, se jo mielestäni puhuu sen puolesta, että syytöksissä on perää. Olisi silti periaatteessa mahdollista, että esim. joukko ihmisiä liittoutuisi esittämään syytöksiä yhtä henkilöä vastaan esim. poliittisista syistä.
Joten ei pidä hutkia tutkimatta. Ja se tutkiminen on paras jättää ammattilaisille. Hekin voivat tehdä virheitä, mutta se on epätodennäköisempää kuin että arviointivirheitä tekevät juttuja somesta ahmivat maallikot.
"Lähden itse olettamuksesta, että ihmisten kertomukset kokemuksistaan ovat totta, ellei ole syytä epäillä. Koska en juuri koskaan tiedä paljonkaan tapausten yksityiskohdista, minulla ei ole yleensä syytä epäillä."
Itse olen pärjännyt tässä elämässä hyvin päinvastaisella asenteella. Luottamus saadaan vain teoilla. Siihen asti jätän aina mahdollisuuden, ettei kyseessä ole välttämättä koko totuus. Ihminen oppii käyttämään valehtelua 4 vuotiaana ja sellaista ihmistä, joka ei ole edes pientä valkoista valhetta sanonut, on lottovoittoa harvinaisempi. "Sinisimäisyys" ei ole hyve.
Tarkoitin nyt tämänkaltaisia asioita kuin rikokset ja kannanotot niihin. En minäkään kaikkea usko, jos joku tulee parkkipaikalla myymään aitoa Rolexia tai rotukoiraa.
Naisena, sekä psyykkisesti että fyysisesti, koen ja näen että naisen kokemusta vähätellään edelleenkin.
Samalla olen huolissani nykyihmisen taidosta lukea (viattomia) viestejä eri sukupuolten välillä. Sitä ei opi somessa, meemeillä.
Hölmöön kysymykseen hölmö vastaus: Jos kerran uhriustarinoita pitää uskoa suoraan, niin mihin tarvitaan oikeuksia, sen kuin rangaistaan vaan näillä puheilla?
Silloin kuin näissä kertomuksissa on joku nimetty väärintekijä, niiden kertominen on suora syytös tätä kohtaan. Syyttömyysolettama on keskeinen ihmisoikeus ja oikeusvaltion peruspilari. Sen olemassaolo pitää väistämättä sisällään sen, että kertomuksiin kärsitystä vahingosta suhtaudutaan kriittisesti. Siitä huolimatta, että usein nämä kertomukset ovat myös tosia. Mikäli tätä ei ole sisäistänyt, on koulutusjärjestelmä epäonnistunut jossain vaiheessa.
Syyttömyysolettamaa ei todellakaan tule heittää bussin alle jonkun suuremman yhteiskunnallisen projektin toteuttamiseksi (kuten toisaalta Suomessa on jo syrjinnän osalta tehty, siinä viranomainen voi päättää epäillyn olevan syyllinen kunnes toisin todistetaan). Vaikka kokemukset voi ensimmäisessä ja toisessa korkean profiilin tapauksessa olla ihan vilpittömiä, niin jos luodaan ennakkotapauksia, joissa pelkillä syytöksillä voi vahingoittaa toista ilman mitään kriittistä tarkastelua tai mahdollisuutta puolustautua, sitä todennäköisempää on, että valheellisia syytöksiä alkaa ilmestyä.
Syyttömyysolettama on keskeinen ihmisoikeus ja oikeusvaltion peruspilari. Siitä seuraa väistämättä, että väitteitä jonkun syyttömyydestä käsitellään kriittisesti. Näin silti, että usein ne väitteet ovat silti totta. Jos tätä ei ole sisäistänyt, on koulutusjärjestelmä epäonnistunut.
Syyttömyysolettamaa ei siksi pidä heittää bussin alle jonkun toivotun yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi (olkoonkin, että Suomessa on niin tehty syrjintälainsäädännössä, sillä viranomainen voi päättää jonkun olevan syyllinen kunnes toisin todistetaan). Jos syytökset ovat vapaalippu tuomioon, mihin edes tarvittaisiin oikeuksia? Ja vaikka ensimmäisellä tai toisella kerralla syytökset olisivat vilpittömiä, niitä aletaan käyttää valheellisesti sitä todennäköisimmin, mitä helpommin niillä saa jotain aikaiseksi kriittisen tarkastelun ohi.
Tapojensa mukaisesti Ratamo laittaa paljon hienoja käsitteitä ja filosofisia pohdintoja:
"Syyttömyysolettama on keskeinen ihmisoikeus ja oikeusvaltion peruspilari. Siitä seuraa väistämättä, että väitteitä jonkun syyttömyydestä käsitellään kriittisesti. Näin silti, että usein ne väitteet ovat silti totta. Jos tätä ei ole sisäistänyt, on koulutusjärjestelmä epäonnistunut.
Syyttömyysolettamaa ei siksi pidä heittää bussin alle jonkun toivotun yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi (olkoonkin, että Suomessa on niin tehty syrjintälainsäädännössä, sillä viranomainen voi päättää jonkun olevan syyllinen kunnes toisin todistetaan)."
Mutta jospa nyt palattaisiin itse tähän juttuun.
Sehän siis ilmiselvästi on kytköksissä tapaukseen Wille Rydman.
Mutta sitten heti ensimmäisessä viestissä asia käännettiin päälaelleen. Eduskunnan kahvilassa stalkkeri kameroineen väijyi kunnes sai mieleisensä kuvan. Ja niin sitten asetelma käännettiin päinvastaiseksi, salakuvauksen kohde olikin ahdistelija ja salakuvaaja uhri.
Tätä pienpuolueen masinoimaa temppuahan ei olisi koskaan tehty jos tapaus Rydman ei olisi ollut otsikoissa.
Ratamolle: Lienet tarkoittanut myös, että "väitteitä jonkun syyLLISyydestä tarkastellaan kriittisesti"?
Vastapainona epäillyn oikeuksille myös uhrilla on oikeuksia: hakea oikeutta omassa asiassaan, tulla kuulluksi - ja lähtökohtaisesti tulla uskotuksi, ellei muuhun ole perusteltua syytä. Tästä seuraa väistämättä, että jotakuta tai -kuita on voitava pitää epäiltynä poliisin tutkimusten ajan.
Ikävä puoli asiaa on, että iso yleisö on alkanut katsoa omaksi oikeudekseen päättää epäilyksenalaisuudesta tai jopa syyllisyydestä asioissa, joissa niillä ei ole eikä voi olla tarkkaa tietoa. Tätä tulisi kitkeä.
Omassa lähipiirissä toki epäileminen tai tuomitseminen ovat vähän eri asia. Jos minulta viedään satanen, minulla voi olla perusteltu vahva epäilys tai jopa tieto siitä, kuka sen vei. Jos lähiomaiseni pahoinpidellään ja hän kertoo minulle tunnistaneensa tekijän, niin kyllähän minä pidän tuota henkilöä syyllisenä pahoinpitelyyn (jos ei ole erityistä syytä epäillä asiaa). Tällaiset epäilyt ja tuomiot tulisi minusta aina rajoittaa asioihin, joista on omaa todellista tietoa, ja muistaa, että ne eivät ole virallisia epäilyjä, joilla olisi esim. poliisin epäilyn painoarvo. Missään tapauksessa niitä ei pitäisi julistaa totuutena puolijulkisestikaan.
Ei yksittäisiä uhriustarinoita pidä aina sellaisenaan niellä. Tässä HS jutussa muuten heti alkuun sanottiin, että Ryydman ei ole syyllistynyt mihinkään rikokseen. Ei voida silti noin vain ohittaa näiden tyttöjen kertomuksia sanomalla, että todistakaa ensin. Miten se todistaminen pitäisi tehdä, jos sanomisia ei kukaan usko? Ja kuka toimii tuomarina?
