Hyvä kevät on täynnä ääniä

Se pääsi alkamaan taas yhtäkkiä. Merkkejä oli kyllä ilmassa pitkään: Mustarastaan liverrystä, tiaisten kiihtynyttä soitantaa. Jossain vaiheessa saapuivat sepelkyyhkyt.

Silti eräänä aamuna havahdun kuin olisin vasta saanut kuuloaistin. Linnut ovat saapuneet ja aloittaneet pesimäkautensa. Kun päästän koirat takapihalle aikaisin aamulla, meteli puissa särkee korvia. On vaikea tunnistaa yksittäisiä laulajia äänivallin seasta.

Koska asumme arktisen alueen reunalla, luonto pakottaa lintujen pesimäkauden tiiviiksi. Kaikki laulavat yhtaikaa. Toisaalta kesämme on luonnolle varsin armelias: ei ole pitkiä tappavia helteitä, ei puutetta vedestä. Linnuilla on mahdollisuus pärjätä, sillä ilmastonmuutos ei hetkauta luontoa sijoiltaan yhtä nopeasti kuin monessa muussa paikassa.

Pelottelen toisinaan itseäni ajatuksella, että jonakin keväänä lintujen kuorolaulu olisikin poissa. Talven hiljaisuuteen tottuneet ihmiset eivät ensin huomaisi sitä. Vasta joskus toukokuussa joku ymmärtäisi kysyä: Missä ovat linnut? Miksi ne eivät laula?

Pelkoni ei ole epärealistinen, päinvastoin. Linnut ovat vähentyneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Jotkut lajit ovat kuolleet sukupuuttoon, toiset ajautuneet sukupuuton partaalle. Yllättävät, yleisetkin lajit – vaikkapa varpunen – saattavat kärsiä pelottavan nopeasta alamäestä.

Se, että tutusta ympäristöstä häviää kokonaisia lintulajeja ja yleistenkin lajien edustus on aiempaa pienempi, heijastuu tietenkin myös kuulemaamme.

Hiljeneminen on alkanut, vaikka maallikon korvat väittäisivät vielä muuta. Viime marraskuussa Iso-Britannian BirdLife-järjestö julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan 40 vuoden aikana Euroopan linnuista on hävinnyt kuudennes.

Maanosassa on nyt siis 600 miljoonaa pesivää lintuyksilöä vähemmän kuin ensimmäisinä elinvuosinani. Koko sen ajan, jonka olen rakastanut lintuja, niiden määrä on vähentynyt ja vähentynyt.

Linnut ovat huikea eläinryhmä. Kaikkialla on lintuja, Pohjoisnavalta Etelämantereelle, kuivista autiomaista suurkaupunkien keskustoihin. Ne saattavat sukeltaa ruokansa Jäämeren syvyyksistä tai elää lähes koko elämänsä lennossa ilmamassojen pieneliöstöä syöden. Ne voivat olla yksineläjiä tai äärimmäisen sosiaalisia yhdyskuntaeläimiä. Ne ovat älykkäitä, tietoisia itsestään, välillä suorastaan juonikkaita – ja ne saattavat vaikkapa kyetä rakentamaan pesiä, joiden rakenneratkaisuista ihminenkin voi yrittää oppia uutta.

Itse koen aina merkillisen haikeuden tunteen, kun katselen lintuparvia. Ehkä ne edustavat jotain sellaista vapautta, jota ihminen ei pääse kokemaan.

Haikeutta voimakkaampia tunteita kuitenkin koen, kun ajattelen maapallon lintujen nykytilaa. Ihmiskunta on syypää siihen, että linnut ovat hätää kärsimässä. Meillä Suomessa erityisesti metsien väheneminen ja liian voimakas käsittely syö lintujen elinmahdollisuuksia.

Paljon muutakin menee pieleen: Pienvesistöt kuivataan, ja pihat muuttuvat steriileiksi nurmikoiksi, jotka eivät houkuttele hyönteisiä tai muita linnuille tärkeitä eliöryhmiä. Laiduntavat kotieläimet hyödyttäisivät montaa lintulajia, mutta laiduntajat ovat väärässä paikassa: sisätiloissa.

Kun katselee arkipäiväisiä valintojamme, välillä näyttää kuin ajaisimme lintuja tarkoituksella sukupuuttoon.

En usko, että kukaan meistä oikeasti haluaa hiljaista kevättä.

Kirjoittaja on kirjailija ja tiedetoimittaja.