Maan hiljaiset tarvitsevat äänen

Evankelisluterilaisen kirkon diakoniatyö täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Osalle suomalaisista juuri avustustyö on ollut syy pysyä kirkon jäseninä, vaikka henkilökohtainen suhde uskontoon olisi löyhä. Konkreettinen esimerkki arjen diakoniasta on 1990-luvun laman aikana aloitettu ruokakassien jako, joka ei alkuperäisestä tarkoituksestaan huolimatta jäänytkään väliaikaiseksi. Kun ihminen on taloudellisesti ahtaalla, tarvitaan kannustavien sanojen lisäksi konkreettista apua.

Koronakriisi on entisestään lisännyt syrjäytymisriskiä kontaktien vähennyttyä. Moni on juuttunut neljän seinän sisälle hautomaan murheitaan. Pandemia on lisännyt myös taloudellista ahdinkoa, ja kirkolta on tullut hakemaan apua yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat aiemmin tulleet toimeen työllään.

Diakoniatyöntekijät eri puolilta maata kertoivat sunnuntain 6.2. Turun Sanomissa työstään. Kertomuksissa toistuu pyrkimys kohdata ihminen ihmisenä tämän taustasta riippumatta. Vastassa on usein yksinäisyyttä, ja diakoni voi olla osalle ainoa säännöllinen, arkielämässä kiinni pitävä kontakti. Liian paljon on yhä kuitenkin heitä, joita edes kirkon apu ei tavoita. Tunnustettava on myös se, että kaikki eivät apua halua, vaikka tarve sille olisi kiistaton. Rankkaa on myös auttajilla, sillä riittämättömyyden tunne on alati läsnä.

Suomen taloudella menee koronaiskuihin nähden tällä hetkellä hyvin. Monilla aloilla podetaan työvoimapulaa, ja uusia avoimia työpaikkoja ilmoitettiin joulukuussa lähes 91 000. Vailla tekijää oli kaikkiaan lähes 165 000 työpaikkaa, mikä oli vajaat 72 000 enemmän kuin vuotta aiemmin.

Työttömien työnhakijoiden määrä oli laskenut vuodessa 82 000 henkilöllä, mutta työ- ja elinkeinotoimistoissa ja kuntakokeiluissa oli joulukuun lopussa silti 275 300 työnhakijaa. Huolestuttavaa on erityisesti pitkäaikaistyöttömien määrän kasvu. Ikuisuusongelmaksi tuntuu muodostuneen tarjolla oleva työvoiman ja työpaikkojen kohtaamattomuus. Hallitus esitteli perjantaina toimia tilanteen parantamiseksi. Tavoitteena ovat työllisyystoimet, jotka vahvistavat julkista taloutta 110 miljoonalla eurolla.

Vaikka yhä useampi pääsisi työnsyrjään kiinni, aina on heitä, jotka tarvitsevat muiden apua. Kirkon diakoniatyölle on siten ilmeinen tarve myös jatkossa. Salon seurakunnan diakoni Heidi Matinlassi kuvailee asiakaskuntaansa maan hiljaisiksi. Hän muistuttaa, että auttaminen kannattaa aina, vaikka tulokset vaihtelevat. Kyse on ihmisarvon turvaamisesta silloin, kun henkilön omat voimat eivät siihen riitä.

Sivistysvaltion keskeisiä tunnusmerkkejä on se, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Kirkon diakoniatyö on tässä työssä tärkeä lenkki.