Minä, jättiläisjänis puistossa
Viime viikonloppuna kohtasin Vartiovuorenpuistossa lauman jättimäisiä, hohtavia jäniksiä. Ne istuivat jähmettyneinä aloillaan välittämättä ohikulkijoista, jotka pysähtyivät valokuvaamaan niitä.
Kyseessä ei ollut korona-ajan lamaannuttamien aivojeni hallusinaatio, vaan australialaisen taiteilijan Amanda Parerin taideteos Intrude. Se oli osa Turun kaupungin valotapahtumaa, joka levittäytyi keskustaan itsenäisyyspäivän alla.
Kaupungin verkkosivuilla kerrotaan taiteilijan nostavan esiin ongelmia ihmisen suhteessa luontoon ja eläimiin. Australiassa jänis on ihmisen tuoma vieraslaji, joka horjuttaa luonnon tasapainoa ja tuhoaa kotoperäisiä eläinlajeja.
Kautta aikain nähdessään jotakin kiehtovaa ihmiskunta on koettanut saada sen valtaansa. Eläimet, niin villit kuin kesytkin, ovat meille kohde. Kuljetamme eläimiä yli mantereiden ja odotamme niiden hyödyttävän meitä: tuottavan ravintoa ja huvia.
Kun eläin sitten käyttäytyy niin kuin sen kuuluu ja pyrkii varmistamaan elossa pysymisensä uudessa ympäristössä, se järkyttää meitä. Hanhet poikueineen valtaavat uimarantamme, peuralaumat törmäilevät autoihimme. Pahimpia shokkeja ovat viime vuosina aiheuttaneet eläimistä peräisin olevat virukset, jotka sekoittavat maailmanmenon kulkutautien muodossa.
Sama itsekeskeinen ihminen kuitenkin myös pelastaa uhanalaisia lajeja, parantaa tuotantoeläinten oloja ja särkee sydämensä lemmikkikoiransa kuoleman takia. Kiehtovin eläinlajeista lieneekin ihminen itse. Luomakunnan kruunuksi itseään kutsuva otus, jonka uskoa omaan kaikkivaltiuteensa eivät edes hurrikaanit tai sulavat jäätikötkään horjuta.
Kenties hyvä niin. Sillä se, joka uskoo ylivertaisuuteensa, uskoo myös pystyvänsä korjaamaan erheensä. Insinöörit kehittävät vihreää teknologiaa, taitelijat tönivät yleisöään muutosta kohti. Vähintä mitä itse voin juuri nyt tehdä, on tajuta, että olen kuin nuo eriskummalliset jättiläisjänikset, vain käymässä täällä. Ja kohteliaana vieraana minun tulee siivota jälkeni.
Kirjoittaja on jooganopettaja ja kirjailija.
