Voiko Afganistan vielä saada rauhansa?
PUHEENVUORO
Kahden vuosikymmenen investoinnit, yhteiskunnan rakentaminen ja aikaansaadut rauhansopimukset näyttivät katoavan kuin savuna ilmaan muutamassa viikossa, kun Taliban palasi valtaan Afganistanissa. Mikä on kehitysyhteistyön ja rauhantyön hyöty? Olisiko romahduksen voinut välttää?
Viime viikot ja kuukaudet ovat osoittaneet, että ulkoisesti ohjattu valtionrakennus on hauraalla pohjalla. 20 vuoden ajan Afganistan pysyi jotenkuten pystyssä ulkovaltojen avustuksella, mutta kehitys jäi pahasti kesken Talibanin tultua Kabuliin. Romahduksen ei olisi kuitenkaan pitänyt tulla täytenä yllätyksenä, ainakaan mikäli paikallisen kansalaisyhteiskunnan toimijoiden, erityisesti naisjärjestöjen, varoituksia olisi kuultu.
Viime viikkojen uutiset Afganistanista ovat olleet lohduttomia, mutta muutama asia on hyvä pitää mielessä.
Ensinnäkin panostukset koulutukseen, naisten ja tyttöjen oikeuksiin sekä kansalaisyhteiskunnan tukemiseen ovat voimavaroja, jotka eivät kadonneet Talibanin valtaantulon myötä.
Sotilasmenot ovat haukanneet valtaosan Afganistaniin suunnatusta tuesta kahdenkymmenen vuoden aikana. Aseet päätyvät nopeasti uusien omistajien käsiin, mutta koulutukseen ja ihmisiin käytetyt tulokset ovat pysyvämpiä. Samalla on muistettava, että kriisinhallinta on avainasemassa turvallisuuden ja vakauden edistämisessä.
Suomen lähestymistapa kokonaisvaltaiseen kriisinhallintaan pohjautuu demokratian, hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Siihen kuuluu olennaisena osana myös konflikteja ennaltaehkäisevä kehitysyhteistyö ja rauhantyö.
Koulutus antaa eväitä rauhaan ja konfliktin ratkaisuun. Erityisesti naisten, nuorten ja eri vähemmistöryhmien rauhanvälitystaitoihin investoiminen saa aikaan kestäviä tuloksia. Paikalliset rauhanvälittäjät ovat se perusta, jolle tulevaisuuden kestävä rauha Afganistanissa voi rakentua.
Paikalliset toimijat tarvitsevat kuitenkin paitsi tukea myös suojelua työlleen. Kansalaisyhteiskunta ja naiset jäävät usein rauhanneuvotteluiden ulkopuolelle, vaikka heidän osallistumisensa keskusteluun ja päätöksentekoon on erittäin tärkeää. Järjestöillä ja muilla paikallistason toimijoilla on usein hyvin konkreettinen käsitys tavallisten ihmisten arjesta, haasteista ja toiveista, mikä on eduksi myös neuvottelupöydissä.
Toisekseen, kaikkien kanssa tulee neuvotella, mutta kaikki asiat eivät ole neuvoteltavissa.
Maailmanlaajuinen vertaileva tutkimus osoittaa, että rauhanneuvottelut ovat tuloksellisia, mikäli ne ovat laajasti osallistavia ja edustavat eri näkemyksiä ja toimijoita. Rauhanneuvottelut tuovat yhteen väkivallasta vastuussa olevat, väkivallan uhrit sekä rauhanrakentajat – ja kaikkien sukupuolten edustajat. Sen vuoksi myös Talibanin kanssa on neuvoteltava, ja se olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Afganistanilaisten naisten äänet puuttuivat pitkälti maan viimeisimmissä rauhanneuvotteluissa. Kansalaisyhteiskunnan naisedustajiin ja -rauhanrakentajiin kohdistui aiempaa isompia turvallisuusuhkia myös neuvottelupöytien ulkopuolella.
Liian usein naisten oikeuksista ollaan valmiita tekemään kompromisseja tiukan paikan tullen myös rauhanneuvotteluissa. Ihmisoikeudet ja erityisesti naisten ja tyttöjen oikeudet eivät kuitenkaan ole neuvoteltavissa oleva asia vaan perusta, josta ei tingitä.
Kolmanneksi, kansainvälisellä yhteisöllä ja Suomella on vaikutusvaltaa, vaikka luottamus kansainväliseen yhteisöön on nyt kokenut merkittävän kolauksen.
Taliban on jo todennut, ettei se halua eristäytyä ja on jo edistänyt diplomaattisia suhteitaan Kiinaan ja Venäjään. Muun kansainvälisen yhteisön tehtävä on varmistaa, ettei kahden vuosikymmenen edistysaskelia menetetä. Tätä vaikutusvaltaa täytyy käyttää, jotta naisten ja tyttöjen oikeudet toteutuvat ja osallistavan hallinnon rakentaminen onnistuu.
Neuvottelut väkivallan lopettamisesta ja ihmisoikeuksien turvaamisesta on aloitettava välittämättömästi. Samalla humanitaarinen tilanne vaatii nopeita ja laajoja toimia maassa, jossa sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa viime kuukausien aikana.
Kansainvälinen yhteisö ei saa kääntää selkäänsä Afganistanille. Maa tarvitsee samanaikaisesti humanitaarista tukea, kehitysyhteistyötä, kokonaisvaltaista kriisinhallintaa ja rauhantyötä. Näiden eri toimijoiden saumaton yhteensovittaminen vaatii laajaa koordinaatiota ja saumatonta yhteistyötä. Rauha on mahdollinen, mutta sen on synnyttävä paikallisten toimesta, aidosti afganistanilaisia edustavana ja kansainvälisen yhteisön tukemana.
Kirjoittajat työskentelevät rauhan asiantuntijoina Kirkon Ulkomaanavussa ja Kirkon Ulkomaanavun rauhanverkostossa.
