MAAILMANJÄRJESTÖ. Yhdistyneet kansakunnat on aloittanut jokasyksyisen yleiskokouksensa tilanteessa, joka viestii sekä YK:n tarpeellisuudesta että voimattomuudesta täyttää perustehtäväänsä.
Jäsenmaiden edustajien pitäessä puheitaan New Yorkissa sisällissota Syyriassa on jatkunut maailmanjärjestön kykenemättä estämään verenvuodatusta. Ja terroristit surmanneet panttivangeikseen ottamiaan siviilejä Kenian pääkaupungissa Nairobissa.
Media-arvoa yleiskokoukselta ei ole koskaan puuttunut – eikä valtiojohtajilta intoa hyödyntää foorumia omiin tarkoituksiinsa. Tunnetuimpia roolisuorituksia on Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Hrustshovin kengän heristyssoolo lokakuussa 1960.
Puhuja-aitioon tiistaina noussut Yhdysvaltain presidentti Barack Obama esiintyi Hrustshovia sivistyneemmin, mutta käytti täysimääräisesti tilaisuutta ajaa maansa ulkopoliittisia tavoitteita YK:ssa. Hän vaati turvallisuusneuvostolta vahvaa päätöslauselmaa Syyrian aseriisunnasta.
Venäjän presidentti Vladimir Putin ei ollut kuulemassa virkaveljensä sanailua. Hän oli samaan aikaan yhdessä Suomen presidentin Sauli Niinistön kanssa avaamassa Fortumin lauhdevoimalaitosta Lounais-Siperiassa Njaganissa.
jäsenen osana on isoisten myötäileminen tai
ajautuminen vallankäytön marginaaliin.”
Obaman puheessa oli Putinille tuskin mitään uutta. Venäjän ja Yhdysvaltain erilinjaisuus Syyrian kysymyksessä on moneen kertaan todettu YK:n turvallisuusneuvostossa, joka on kansainvälisten konfliktien ratkaisemisessa yleiskokousta huomattavasti tärkeämpi toimielin.
Syyria on viimeisin lenkki pitkässä epäonnistumisten ketjussa, joka hiertää YK:n historiallista roolia maailmanrahan ylläpitäjänä. Kosovon, Irakin ja Somalian kaltaisissa kriiseissä YK on jäänyt joko sivustaseuraajaksi tai joutunut vetäytymään ylivoimaisen tehtävän edessä.
Maailmanjärjestön heikkous juontuu sen sisäisestä rakenteesta. Todellinen valta on turvallisuusneuvoston viidellä pysyvällä jäsenellä, jotka voivat veto-oikeudellaan estää itselleen epämieluisat päätökset ja samalla halvaannuttaa koko neuvoston toiminnan.
Viidentoista vaihtuvan jäsenen osana on isoisten myötäileminen tai ajautuminen vallankäytön marginaaliin. Paikkaa vuosiksi 2013 – 2014 hakenutta Suomea motivoi paitsi jäsenyyden itseisarvo myös pyrkimys saada tietoa, jota on aina enemmän tarjolla vallan ytimessä kuin ulkokehällä.
Turvallisuusneuvoston päätöksenteko on sidottu yksimielisyyden vaatimukseen tavalla, joka tekee koko YK:sta konsensuksen vangin. Parempaa vaihtoehtoa ei ole kuitenkaan löydetty. Huonommista historia muistaa erityisesti yhden, Kansainliiton.
