Aliot

Emotionaalinen laiminlyönti jättää aukon turvallisuudentunteeseen – ja on perin yleistä Suomessa

Mostphotos/ Oleg Kozlov
Laiminlyönnin kokemukset lapsuudessa ovat yhteiskunnassamme yleisiä, mutta jäävät vaille huomiota ja yleistyneen suoritustohinan varjoon, sanoo kirjoittaja.
Laiminlyönnin kokemukset lapsuudessa ovat yhteiskunnassamme yleisiä, mutta jäävät vaille huomiota ja yleistyneen suoritustohinan varjoon, sanoo kirjoittaja.

ALIO

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja fyysinen pahoinpitely, koulukiusaaminen mukaan lukien, ovat saaneet runsaasti huomiota osakseen. Ne eivät kuitenkaan ole yleisimpiä lasten kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin muotoja.

Väestöaineistossamme 51 prosenttia raportoi kokeneensa lapsuudessaan emotionaalista laiminlyöntiä, 50 prosenttia fyysistä laiminlyöntiä, 37 prosenttia emotionaalista kaltoinkohtelua, 23 prosenttia fyysistä kaltoinkohtelua ja kuusi prosenttia seksuaalista hyväksikäyttöä.

Potilasaineistoissa nämä osuudet olivat korkeampia. Laiminlyönnin kokemukset ovatkin yhteiskunnassamme yleisiä mutta jäävät vaille huomiota – yleistyneen suoritustohinan varjoon.

Lapsuuden trauma- ja kaltoinkohtelukokemuksilla on taipumus kasautua samoille yksilöille. Väestöstä 30 prosenttia raportoi vähintään kolme traumakokemusta; psykiatrisessa avohoidossa vastaava osuus oli 66 prosenttia.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Psykiatrisen diagnoosin saaneista suurimmalla osalla oli useita traumakokemuksia. Traumakokemusten latenttivaikutusten tarkastelussa fyysinen kaltoinkohtelu yhdistyi lähes kaikkiin psykiatrisiin häiriöihin, emotionaalinen laiminlyönti lähinnä masennukseen, ahdistukseen ja päihteiden käyttöön.

Emotionaalinen laiminlyönti näkyi myös asenteissa. Aikuiset, jotka raportoivat kokeneensa lapsena emotionaalista laiminlyöntiä, kokivat myöhemmin toisten ihmisten suhtautuvan heihin negatiivisesti. Lapsuuden traumakokemukset – erityisesti emotionaalinen laiminlyönti – yhdistyvätkin sekä psyykkisiin häiriöihin että asenteisiimme suhteessa toisiin ihmisiin.

Englantilaisen psykologin ja psykiatrin John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria valaisee lapsuuden traumakokemusten ja aikuisiän psyykkisten häiriöiden välistä yhteyttä. Sen mukaan lapsi, vuorovaikutuksessa läheisimpien – useimmiten äidin – kanssa muodostaa mielikuvan turvallisesta vanhemmasta. Tämä, suhteellisen pysyvä mielikuva eli representaatio kantaa nuorta hänen kohdatessaan elämän vastoinkäymisiä.

Sisäistä turvallisuuden ja pärjäämisen tunnetta voivat edelleen vahvistaa toverisuhteet, opettajat ja muut tärkeät ihmissuhteet.

Päinvastaisessa tapauksessa lapsen mieleen voi toistuvien kaltoinkohtelu- tai hylkäämiskokemusten seurauksena syntyä traumaattisia muistijälkiä, jotka aikuisiän vastoinkäymisten yhteydessä aktivoituvat psyykkisinä oireina tai häiriökäyttäytymisenä.

Tyypillinen vastoinkäyminen on toveripiirin tai työyhteisön ulkopuolelle joutuminen, jota usein vielä ilkeämieliset huomautukset säestävät. Seurauksena on eristäytyminen ja itsetunnon romahdus.

Sosiaalisen kanssakäymisen tarve on kuitenkin niin voimakas, että uhri saattaa toistuvasti hakeutua kiusaajiensa seuraan; negatiivinen huomio on parempi kuin huomiota vaille jääminen. Myös jengiin kuuluminen tarjoaa epävarmaa itsetuntoa tukevan yhteisön.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Valtaosalla ihmisistä kiintymyssuhteet ja niiden hankaluudet kehittyvät lapsuuden perheessä, suhteessa vanhempiin ja sisaruksiin. Herääkin kysymys, mitä tulisi tehdä, jotta lapsen emotionaaliset tarpeet tulisivat kohdatuiksi?

Ensinnäkin tulisi tiedostaa, että lapsen ja nuoren emotionaalinen kehitys on vähintään yhtä tärkeää kuin hänen kognitiivinen kehityksensä. Lapsen emotionaalinen kohtaaminen vaatii vanhemmalta aikaa ja varauksetonta läsnäoloa lapsen syntymästä alkaen. Henkinen valmistautuminen tähän alkaa jo raskausaikana.

Niinpä neuvolassa tulisi lasta odottaville vanhemmille opettaa, mitä riittävän hyvä vanhemmuus tarkoittaa ja mitä taitoja sen saavuttamiseksi tulisi kehittää. Näin voitaisiin vähentää nykyvanhempien epävarmuutta lapsensa suhteen niin sallivuudessa kuin rajojen asettamisessa.

Vanhempien tuen ja neuvonnan tulisi jatkua riittävän pitkään varsinkin, jos kyse on yhden vanhemman perheistä tai kun vanhempien keskinäiset suhteet ovat kriisissä.

Yhteiskunnassamme vallitsevasta lapsiperheiden tarpeiden ja työelämän vaatimusten ristiriidasta tulisi päästä irti. Monet nykyvanhemmat – varsinkin äidit – kokevat syyllisyyttä hoitaessaan lapsiaan kotona, koska heidän työpanostaan odotetaan nostamaan työllisten osuutta.

Kyse on henkisesti kuluttavasta ristiriidasta. Tämän henkisen riiston sijasta lapsiaan hoitaville vanhemmille tulisi maksaa normaalia palkkaa ja heidän – varsinkin äitien – paluuta työelämään tulisi tarvittaessa tukea positiivisen erityiskohtelun keinoin.

On syytä uskoa, että kahden vanhemman perheessä lasten kasvattaminen on helpompaa kuin yksinhuoltajilla. Neuvoloiden toimintaan voitaisiin yhdistää parisuhdeneuvontaa sekä tarvittaessa parisuhdekriisien hoitoa, jotta pienten lasten vanhempien avio- tai avoerot voitaisiin minimoida.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ei tarvita tutkimuksia – niitäkin on – sen osoittamiseksi, että vanhempien ero voi haitata lapsen ja nuoren emotionaalista kehitystä silloinkin, kun ongelmat eivät vielä eron aikaan tule näkyviin.

Erityisen avuntarvitsijoiden ryhmän muodostavat yksinhuoltajat, joista monen jaksamista rasittaa myös aineellinen köyhyys. Moni yksinhuoltaja tarvitsee henkistä ja taloudellista tukea, jotta hänen voimavaransa riittävät lapsen terveen kehityksen turvaamiseen.

Kirjoittaja on LKT, PsT ja Turun yliopiston täysin palvellut psykiatrian professori. Kirjoitus perustuu kirjoittajan väitöskirjatutkimukseen lapsuuden traumakokemusten yhteyksistä mielenterveyteen.

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.