Maailman kalakannat ovat toipuneet: miten meillä?

ALIO

Väitän, että jos pysäytän Turun Kauppiaskadulla 30 ihmistä, heistä suurin osa uskoo maailman kalakannoilla menevän surkeasti. Näin ei kuitenkaan ole tilanne.

Kalataloustutkijoiden suuren nimen, Ray Hilbornin johdolla tehty ja vuonna 2020 julkaistu laaja analyysi kalakantojen tilasta osoittaa, että keskimäärin kalakantojen tila paranee. Tutkimus oli laaja analyysi lähes kaikista niistä kannoista, joiden kalastuksen säätely perustuu tieteellisiin arvioihin. Kantoja oli mukana yhteensä 880.

Mukana olleiden noin 30 maan aineistot osoittivat, että siellä, missä intensiivistä säätelyä on toteutettu, on kantojen tila parantunut, ja päinvastoin. Niin sanottu vaihdettavissa oleva kiintiö on vahvistanut suojeluhaluja: kun kalastaja omistaa tietyn osan tulevistakin kiintiöistä, hänelle syntyy halu suojella pääomaansa, eli kantaa.

Kalojen säästäminen tulevia kutukantoja ja keskipainon kasvattamista varten ovat kannattavia investointeja, alhaisten korkojen aikana helposti kannattavampaa kuin kalastaa kalat nyt ja laittaa rahat pankkiin.

Tutkimus saattaa antaa hieman liian positiivisen kuvan maailman kantojen kehityksestä siinä mielessä, että esimerkiksi Intian, Indonesian ja Kiinan kalastuksesta ei ole saatavilla tieteellisiä tuloksia, vaikka ne vastaavat jopa 40 prosentista maailman kalansaaliista.

Erityisesti pienimuotoisesta, mutta työllistävästä rannikkokalastuksesta on heikosti tietoja saatavilla, vaikka sen biodiversiteettimerkitys on suuri. Kestävään kalastukseen pyrkiminen myös synnyttää tarpeen tieteelliselle tutkimukselle, joten onnistunut säätely ja tiede menevät käsi kädessä.

Myös Suomessa on menestystarinoita. Näistä tärkein on Itämeren luonnon lohikannat, jotka ovat kasvaneet merkittävästi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Aikanaan vain kymmenen prosenttia Itämeren lohista oli luonnon kannoista peräisin, kun nyt jo reilut puolet kaloista ovat saaneet alkunsa Itämeren vapaista ja veden laadultaan hyvistä joista.

Yksin Tornionjoki tuottaa niin merkittävän osan lohista, että ilman sitä ammattikalastus olisi jo sammunut.

Vastaavasti järvialueilla kuhaverkkojen silmäkokojen määrätietoinen kasvattaminen on kasvattanut saaliita. Monilla järvillä on siirrytty vähintään 60 millimetrin solmuvälin verkkoihin, ja saaliskalojen keskikoko on kasvanut puolentoista kilon paikkeille. Tällainen kala on jo lisääntynyt muutaman kerran, joten hyvän saaliskoon lisäksi runsas nuorten kalojen määrä tukee tulevaisuuden kalastusta.

Verkko- ja päiväkohtainen saalis, joka muodostaa ammattikalastajan tuntipalkan, on korkea. Vapakalastaja puolestaan arvostaa niitä mahtikaloja, joita jää jäljelle runsaammin, kun kalastuksen valikoivuuden rakennetta muutetaan.

Rannikon sisävesilajiemme kohdalla monen lajin vuosiluokkiin vaikuttavat monet ympäristötekijät, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö kalastuksen säätelyllä olisi merkitystä. Karkeistaen voi sanoa, että kaksinkertainen kutukanta tuottaa kaksinkertaisen jälkeläismäärän, oli sitten hyvä taikka huono vuosi ympäristötekijöiden kannalta.

Harvemmat verkot luovat puskuria kantaan, jonka avulla ammattikalastus selviää niistäkin tilanteista, joissa heikko vuosiluokka vaikuttaa kalastajan tuloon.

Turun kauppahalliin suuntaavan, terveellistä lähiruokaa haluavan kuluttajan kannalta Saaristomeren kuha on keskeinen tuote. Sen kohdalla on taitettu peistä oikeasta verkon silmäkoosta jo pitkään. On syntynyt mielikuva, että heikon kasvunopeuden ja perinnöllisten muutosten takia kanta olisi jotenkin kitulias.

Itse olen sitä mieltä, että kalastuspaine on yksinkertaisesti niin voimakas, että kustakin ikäryhmästä leikataan nopeimmin kasvaneet pois. Tällöin jäljelle jäävät ne kalat, jotka ei vielä tehokkaasti jää verkkoon. Tämä johtaa siihen, että sekä kasvupotentiaali että nykyinen kuolevuus aliarvioidaan.

Minusta on vaikea ajatella, että kuhakannalla olisi sisäistä kilpailua, joka johtaisi heikkoon kasvuun, kun kuhan osuus kaikkien kalojen biomassasta Saaristomerellä tuntuu olevan pienempi kuin monella tuottavalla kuhajärvellä. Suomenlahdella kookasta kuhaa esiintyy jo hyvin.

Olen siis edelleen samaa mieltä kuin 25.4.1996, jolloin kirjoitin Turun Sanomissa, että ”Ylikalastus uhkaa Saaristomeren kuhaa”. Minusta vaikuttaa siltä, että näiden 25 vuoden aikana on menetetty enemmän kuhaa kuin on saatu.

Kun itse tein Itämeren lohikanta-arvioita 1990-luvun alussa, kukaan – mukaan lukien minä – ei uskonut siihen menestystarinaan, millaiseksi Itämeren lohi osoittautui. Kauppahallissa voit edesauttaa samanlaista muutosta kysymällä kuhaa, joka on kutenut ainakin kerran.

Kirjoittaja on kalastusbiologian professori Helsingin yliopistossa.