Oletko koskaan ajatellut, millä kielellä haluaisit kuolla? Ehkä sen kielen ympäröimänä, jota olet elämässäsi eniten käyttänyt, ehkä äidinkielesi tai tunnekielesi. Ihmisen oikeus omaan kieleen on vahva. Se on lakiin perustuva oikeus.

Kuulo on tutkimusten mukaan viimeinen aisti, joka ihmiseltä kuollessa häviää. Siksi saattohoidossa käytetään usein musiikkia ja läheisiä rohkaistaan puhumaan saattohoidettavalle loppuun asti. Mutta mitä sitten, kun kuuloaisti ei toimi? Entä, kun kieli perustuu kuuloaistin sijaan näköaistiin?

Suomessa asuu noin 5 000 kuuroa tai huonokuuloista sekä noin 9 000 kuulevaa viittomakielistä, jotka käyttävät suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä. Kuurosokeiden, jotka kommunikoivat tuntoaistin kautta kädestä käteen taktiiliviittoen, määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Heillä, kuten kaikilla muillakin, on tasavertainen oikeus kuolla äidinkielellään, viittomakielellä.

On selvää, että viittomakielentaitoisia työntekijöitä ei ole töissä jokaisessa saattohoitoa tarjoavassa yksikössä. Tällöin on tärkeää, että saattohoidon moniammatillisessa tiimissä on mukana viittomakielentulkkeja tai viittomakielentaitoisia työntekijöitä esimerkiksi järjestöstä tai seurakunnasta.

Heidän kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa ovat tärkeitä tekijöitä viittomakielisessä saattohoidossa. Usein he myös tuntevat saattohoidettavan. Tekniikan hyödyntäminen tukee asiantuntija-avun saavutettavuutta, sillä se mahdollistaa esimerkiksi videopuhelukonsultaatiot.

Laadukkaan viittomakielisen saattohoidon perusta on toimiva vuorovaikutus. Vuorovaikutus mahdollistaa muun muassa aidon kohtaamisen – myös viittomakielisten läheisten kohtaamisen – sekä tiedonsaannin ja onnistuneen kivunhoidon. On tärkeää, että kommunikointi tapahtuu viittomakielellä niin kauan, kun viittomakielisellä saattohoidettavalla on siihen voimia.

Voimien heikentyessä myös kommunikaatio vähenee, vaikka tarve siihen säilyykin. Vähitellen viittomisesta tulee hoidettavalle liian raskasta. Kun saattohoidettava ei enää jaksa pitää yllä katsekontaktia, myös viittomisen vastaanottaminen vaikeutuu.

Silloin, kun se saattohoidettavalle sopii, saattohoidossa käytetään paljon kosketusta, usein yhdessä puheen kanssa. Kun viittomakielisen saattohoidettavan voimat heikentyvät, hän ei enää jaksa pitää silmiään auki eikä kuuloaisti toimi, on ainoa yhteys maailmaan tuntoaistin kautta.

Viittomakielisen saattohoidettavan kohdalla tuntoaistin merkitys kielen, tiedon ja läsnäolon välittäjänä korostuu. Tunto- ja liikeaistin kautta voi saattohoidettavalle edelleen viittoa esimerkiksi kädestä käteen, tai hänelle voidaan viittoa ennalta sovittuja ja opeteltuja keholle tehtäviä kosketusviestejä.

Näitä voivat olla muun muassa tieto siitä, kuka on tullut paikalle. Kosketusviestejä voi opetella käyttämään ja vastaanottamaan kuka tahansa. Ne tarjoavat mahdollisuuksia kommunikointiin vielä silloinkin, kun käytössä on enää tuntoaisti.

Saattohoidettavan voimien hiipuessa, tai kun taktiiliviittominen alkaa tuottaa hänelle kipua, jää kosketukselle vielä tärkeä merkitys läsnäolon ja lohdutuksen välittäjänä.

Olen työssäni sairaanhoitajana, viittomakielentulkkina ja kuurojen diakoniatyöntekijänä päässyt mukaan eri tavoin toteutettuihin viittomakielisiin saattohoitotilanteisiin. Työssäni kohtaan saattohoitoalan ammattilaisia ja olen oppinut heiltä paljon.

Valitettavan usein kuitenkin kohtaan työssäni tilanteita, joissa oikeus viittomakieliseen vuorovaikutukseen ei toteudu. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa tulkkausta korvataan erilaisilla kommunikointitavoilla, kuten kirjoittamalla.

Koska viittomakielisten äidinkieli ei Suomessa ole suomen tai ruotsin kieli, on esimerkiksi kirjoitettu suomen tai ruotsin kieli heille vieras, niin sanottu toinen kieli. Siksi sen taito vaihtelee, aivan kuten kuulevienkin vieraiden kielten taito.

Kirjoittaminen on myös äärimmäisen raskas tapa kommunikoida. Samoin on huulilta lukeminen. Kaikki äänteet eivät näy huuliossa, jonka vuoksi väärinymmärrysten riski on suuri. Nykyisin maskin takaa huulion ymmärtäminen on täysin mahdotonta. Kommunikoinnissa saatetaan käyttää myös kuvia.

Minkään edellisistä ei kuitenkaan koskaan tulisi kokonaan korvata viittomakielistä kommunikaatiota. Budjetin, tietämättömyyden tai asenteiden ei tulisi olla viittomakielisen vuorovaikutuksen este.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja (YAMK), diakonissa, viittomakielentulkki (AMK) ja työskennellyt vuodesta 2002 asti viittomakieltä käyttävien kuurojen parissa hoitotyössä, viittomakielentulkkina sekä seurakunnan kuurojen diakoniatyöntekijänä.