Jostain sen joskus kuulin, ja siitä lähtien se on silloin tällöin pulpahtanut ajatuksiin piinaamaan. Nimittäin sanonnan, jonka mukaan mies voi kutsua itseään mieheksi vasta kun hän on rakentanut talon, kirjoittanut kirjan ja juossut maratonin. Aika kovia odotuksia, kohtuuttomia suorastaan, etenkin jos ei noista hommista sen kummemmin kiinnostunut.

Itse olen noin niin kuin periaatteessa. Mutta jos ihminen on jonkinlainen astia, olen ehtinyt täyttyä noiden kolmen kriteerin perusteella vasta puoliväliin. Ainakin jos ne ottaa kirjaimellisesti. Olen ainoastaan rakennuttanut talon. Olen myös remontoinut vanhaa taloa, mutta sitäkään ei nyt lasketa. Olen juossut pari puolikasta ihan virallisesti ja jonkun epävirallisenkin, mutta niitä ei tietenkään voi laskea yhteen. Olen kirjoittanut, kirjoitellut, sepustanut ja kynäillyt kaikenlaista mutta en vielä kirjaa.

Eikä se kiinnostus ole aina tiellä. Vaaditaan rahaa, aikaa, sitkeyttä. Toisaalta mitä kiinnostuneempi ihminen jostain asiasta on, sitä todennäköisemmin hän keksii kaivaa jostain tarvittavan ajan ja rahan eli valtavan lainan pankista.

Eli tekemistä olisi vielä. Maraton on varmaankin se helpoin rasti, jos vain kuntoa ja mielen lujuutta riittää. Ja missäänhän ei sanota mihin aikaan se pitäisi taittaa. Miehillä maailmanennätysaika on 2.01.39 ja naisilla 2.14.04.

Kirjan kirjoittaminen on monimutkainen asia. Olen lukenut erilaisia oppaita, ja niiden perusteella prosessista voi tehdä itselleen joko helpon tai helvetillisen. Entä pitääkö kirjalle löytää kustantaja? Auts. Jos haluaa kirjan myyvän joulumarkkinoilla, pitäisi tarjota rikollisuuteen liittyvää elämäkertaa. Itse haluaisin kirjoittaa tieteiskirjan. Siitä voisi tulla kulttiteos tyyliin Keskiyön mato Ikaalisissa.

Sitten se talon rakentaminen. Riittää kun sanon, että on nostettava hattua heille, jotka sen tekevät hartiapankilla. He pystyivät säästämään omalla ajallaan mahdollisesti jopa kymmeniä tuhansia euroja.

Kieltämättä alussa mainittu sanonta on osittain vanhanaikainen. Nykymittana kuuluisi olla menestyvän startupin perustaminen ja eläkkeelle jääminen alle nelikymppisenä, suosikkitubettajan status ja Grönlannin halki vaeltaminen ilman pipoa. Mount Everestillehän ei enää mahdu.

Sanomassa on silti paljon ajatontakin. On kaunis ajatus, että ihminen on valmis silloin, kun on oppinut huolehtimaan muista ja itsestään ja hän jättää jälkeensä hyvän henkisen perinnön.

Mistä kukin sitten täyttyy. Varmaa on kuitenkin se, että jos on jonkin oman päämäärän saavuttanut, siitä on lupa iloita. Varsinkin silloin, jos aikaansaannos säteilee ympärilleen hiukankin jotain hyvää. Ja muistetaan sekin, että moni vajavaiselta kuulostava asia on itse asiassa juuri sopivasti täyttävä. Puolikkaat makkaraperunat puolimatkassa jonnekin.

Kirjoittaja on toimittaja.