PUHEENVUORO

USA:ssa valta sitten vaihtui. Länsimaiden kuuluisin oikeistopopulisti entinen presidentti, republikaani Donald Trump väistyi paikaltaan ja ojensi ilmeisen vastentahtoisesti – mutta ojensi kuitenkin – soihdun seuraajalleen, maan 46:lle presidentille, demokraattien Joe Bidenille.

Jo ennen tätä maailmanlaajuisesti seurattua virkaanastujaisseremoniaa, jo marraskuussa, kun istuvan presidentin jatkokausi todettiin tulleen päätökseensä, alkoivat ansioituneetkin kommentaattorit sekä politiikantoimittajat puhumaan siitä, kuinka Trumpin yhteen kauteen jäänyt presidenttiys on eräänlainen ”oikeistopopulismin käännekohta” ja risteysvaihe.

Ymmärrän kiusauksen todeta vastaavaa, mutta heitto on sekä naiivi että täten myös vaarallinen.

Kyse ei ole nyt mistään alakohtaisesta tärkeilystä, vaan siitä, että mikäli populismin (vasemmisto sekä oikeisto) vaikutuksia todella pidetään negatiivisena länsimaisessa demokratiassa, niin silloin edellä mainitut lausunnot osoittavat, että kommentaattorit eivät oikeastaan ymmärrä syvällisesti tätä haastavaa ilmiötä. Tästä johtuen myös ne läksyt, joita meidän kaikkien tulisi tehdä – tukijoiden, poliitikkojen, kansalaisten ja journalistien – näistä ”populistit vallassa”-vuosista, jäävät tekemättä. Läksyjä ei opita eikä niitä selkeästi tulla oppimaankaan.

Populismiin väistämättä nivoutuvat ongelmat sekä haasteet jatkuvat Trumpista huolimatta. Hän ei ollut länsimaisen poliittisen kahtiajaon syy (tässä tapauksessa USA:ssa) vaan sen yksi seurauksista. Siinä missä populistit ympäri maailman ottavat oppia kansainvälisten sisarpuolueidensa menestyksistä (kuten Brexit ja Trumpin 2016 voitto), osaavat he myös panna merkille ne virheet joita on tehty.

Populismintutkimuksen yhtenä kliseenäkin tunnettu ”populismin hyökyaalto” todettiin jo hiljalleen vääräksi. Vuosien 2016 tapahtumat eivät tuoneet odotusten vastaisesti voittoja Hollannin, Ranskan tai Itävallan populisteille, joissa Geert Wilders, Marine Le Pen ja Norbert Hofer menestyksistään huolimatta alisuorituivat. He tekivät kuitenkin läksynsä: eurooppalainen trumpismi strategiana ei välttämättä pure.

Tämä taas ei kuitenkaan tarkoita sitä etteivätkö nämä oikeistopopulistiset puolueet voisi tästä huolimatta hyvin Euroopassa. Niiden vaalimenestys ei ole ollut väärien ennusteiden mukaisesti räjähdysmäistä, mutta ne ovat maissaan vakavasti otettavia haastajia vanhojen valtapuolueiden näkökulmasta. Tätäkin tärkeämpää on alleviivata, että oikeistopopulistiset puolueet Euroopassa kannattajineen eivät ole olleet aikoihin pienessä marginaalissa ja ovat tulleet jäädäkseen.

Virheellisiä ennustuksia nähtiin myös vuosi sitten, koronakriisin ensimmäisen näytöksen aikoihin, kiireisimmät ehtivät jo ennustaa miten koko pandemia tulee muuttamaan kapitalistisen maailmanjärjestyksen sekä myös tuhoamaan populismin.

Samoja väitteitä esitettiin vuoden 2008 talouskriisin aikana ja jälkeen, mutta jos nyt tarkastelemme mikä on muuttunut, niin lyhyt vastaus on, ei juuri mikään. USA:ssa pankit ovat suurempia kuin koskaan, juurikaan kukaan talouskriisistä vastuussa olevista ei päätynyt telkien taakse ja kaiken lisäksi Wall Street jakelee taas ennätyssuuria bonuksia.

On myös selvää, että populismi ei tule kuolemaan koronavirukseen tai nyt Donald Trumpin presidenttiyden päättymiseen. Näin ei tule käymään siitä yksinkertaisesta syystä, että jo pelkästään Euroopassa kaikkien erilaisten populistien reaktiot kriiseihin sekä arkipäiväisiinkin poliittisiin tilanteisiin ovat olleet niin maakohtaisia eli toisin sanoen erilaisia.

Populismin peli ei ole kaikissa maissa saman yhden ja ainoan käsikirjoituksen mukaisesti kulkevaa. Sen takia sitä pelaavat poliitikot ja liikkeet eivät kaadu noin vain dominonappuloiden tapaan.

Liberaalien ja populismia vastustavien tahojen kuullaan usein syyttävän populisteja monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta. Tämä pitääkin monin osin paikkansa. Samaan ansaan syyllistytään kuitenkin jatkuvasti, kun populismin syitä ja seurauksia trivialisoidaan ennustaen sen nousu-ja laskuvesiä liittyen milloin mihinkin. Maailma ja populismi sen osana on todellisuudessa paljon pirstaleisempi.

Kirjoittaja on poliittisen viestinnän ja eurooppalaisen populismin tutkija, Bolognan yliopisto.