ALIO

Huonekaluja alettiin hankkia koteihin, kun lämmitys ja valaistus kehittyivät 1700-luvulta alkaen. Ikivanha savupirtti laski savut sisälle tupaan, ja katto ja seinät nokeentuivat mustiksi. Käytännön syistä maalattiaisessa tuvassa oli niukasti tavaraa. Seinän vierillä oli penkkejä, lattialla seisoi pirtinpöytä ja yötä varten oli oljilla pehmennettyjä makuusijoja.

Ikkunattomassa savupirtissä oli pimeää. Tuuletusaukoista päästettiin häkä ja savu ulos. Päivänvalo pääsi sisään vain, kun luukut olivat auki. Katon laella oli lakeinen, räppänä, josta savu nousi pois ja hirsien väleissä oli matalia akkunoita, jotka saatiin kiinni eteen työnnettävällä luukulla.

Tummanpuhuvaa tupaa valaistiin päreillä: pärepihtiin viriteltiin hiljakseen palamaan päreen suikale, jota vaihdettiin uuteen. Askareita tehdessä palava päre oli helppo lykätä suupieleenkin, niin sai kohdevaloa ja kädet vapautuivat työhön.

Savua tuli myös kynttilöistä. Niitä varten tarvittiin kynttilänjalkoja. Kotitekoiset, puiset kynttilänjalat eivät olleet turvallisia: jos kynttilä pääsi palamaan loppuun, kynttilänpesä hiiltyi ja saattoi syttyä palonalku.

Kirkoissakin käytettiin puisia kynttiläkruunuja ja seinälampetteja, jos seurakuntalaisilla ei ollut varaa tilata hienoja metallisia. Kaupunkien keltavalureilta sai messingistä valettuja kattokruunuja ja he alkoivat valmistaa taloihinkin kynttilänjalkoja. Ne olivat arvoesineitä, kuten vielä hienommat hopeakyntteliköt säätyläisten kartanoissa.

Kynttilät olivat suuritöisiä valmistaa ja kalliita. Siksi ne kuuluivat kirkkoihin ja paremman väen käyttöön.

Pimeään vuodenaikaan talikynttilöillä juhlaviksi valaistut kirkot tuntuivat sädehtivän kirkkailta pienen lyhdyn tai soihdun valoon tottuneille silmille. Kilteille lapsille luvattiinkin ihmeellistä näkyä kannustimeksi vuonna 1869 julkaistussa Jörö Jukka -lastenkirjassa ”…Pääset niinkuin muutkin pienet Joulukirkkoon, jossa on Valon loisto summaton”.

Kirkon arvoesineet ja kirkkojen sisustus olivat esikuvana seurakuntalaisille. Kirkkosalissa sai katsella ajan mukaista tyyliä ja siitä otettiin mallia koteihin. Myös pitäjän säätyläisten kartanoissa saattoi nähdä eurooppalaisia uutuuksia. Pappiloiden kautta levitettiin tietoa tarkoituksella.

Kun taloihin vähitellen alettiin tehdä savupiipulliset tulisijat ja korotetut lattiat, voitiin hankkia huonekaluja. Uutuuksia tuli käyttöön pikkuhiljaa. Lämpöä varaavat uunit ja kotien sisustaminen tekivät elämän mukavammaksi. Monet huonekalut asettuivat suomalaisiin kamareihin vasta 1800-luvun mittaan, niin että laajemmin alettiin sisustaa 1900-luvun vaihteeseen tultaessa.

Vanhastaan käytettiin arkkuja säilytykseen. Sellainen tuli usein taloon uuden emännän mukana: Morsiusarkku oli nuorikon kapioita varten tehty kirstu, johon pakattiin myötäjäistavaroita. Arkku oli helppo heittää hevosen rattaille tai reen perään, kun lähdettiin miehelään. Arkut olivat hienoa työtä ja niitä maalattiinkin, usein ne vielä saivat koristemaalaukset muistuttamaan hääpäivästä. Samalla tekniikalla alettiin tehdä myös astia- ja vaatekaappeja.

Taloissa saattoi nähdä tuvan seinille ripustettuina pieniä seinäkaappeja – puhdetöinä itse tehtyjä renginkaappeja. Niissä rengin omaisuus kulki kuin repussa, selässä kantamalla talosta toiseen, kun palveluspaikka ja pesti vaihtuivat. Talojen kamareista taas löytyi usein piironki, uudenlainen säilytyshuonekalu. Hienompia lipastoja löytyi kartanoiden saleista.

Paikalliset nikkarit tekivät huonekaluja. Esimerkiksi 1800-luvulla keinutuoli oli uutuus, jonka malleja levitti osaltaan Amerikan siirtolaisuus. Sen tekeminen vaati jo sen verran osaamista, ettei se valmistunut kotona. Siksi keinutuoli olikin arvokas huonekalu, johon ohjattiin vieras istumaan. Siinä oli mukava myös keinutella sunnuntaisin lepopäivää viettäessä.

Huonekaluhankinnat osoittivat, että oli varallisuutta ja hyvää makua. Jos ei ollut varaa hankkia kiiltäväksi puleerattua lipastoa papereiden ja arvotavaran säilyttämiseen, saattoi ostaa markkinoilta pienen piianpeilin kamaria kaunistamaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri.