PUHEENVUORO

Pariisin ilmastosopimuksen ratifioineet rikkaat valtiot ovat luvanneet tukea köyhien maiden ja ilmastonmuutokselle alttiiden saarivaltioiden ilmastotoimia 100 miljardilla dollarilla vuosittain 2020−2025.

Ilmastorahoitukselle on kipeä tarve. Ilmastomuutosta ei torjuta – eikä siihen sopeuduta – ilman merkittäviä investointeja liikenteeseen, maatalouteen tai teollisuuteen niin pohjoisessa kuin etelässä.

Siksi on tärkeää kysyä, että saavutettiinko tämä rahoitustavoite vuonna 2020? Valitettavasti tähän yksikertaiseen kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Teollisuusmaat kanavoivat julkista rahoitusta kansainvälisille kehityspankeille ja -rahoituslaitoksille, jotka tekevät päätöksiä rahoituksen kohdentamisesta lainoina, sijoituksina tai lahjoina ilmastotoimiin kehitysmaissa.

Rahoitusta ohjataan myös kahdenvälisen kehitysyhteistyön toimijoille, kuten kansalaisjärjestöille tai valtioiden liikekumppanuusohjelmiin. Lisäksi yksityisen sektorin toimijoita kannustetaan osallistumaan toimiin omalla rahoituksellaan.

Ongelmana on, että tämä monimuotoinen toimijajoukko käyttää erilaisia mittareita ja standardeja siihen, mitä ne laskevat osaksi virallista ilmastorahoitusta.

Virallisia raportoituja lukuja seuraamalla ilmastorahoitustilanne näyttää valoisalta. Tuoreimman OECD:n tiedon mukaan vuonna 2018 julkisen ilmastorahoituksen määrä oli 62 miljardia dollaria.

Monenkeskiset kehityspankit raportoivat kanavoineensa 41,5 miljardia dollaria vähiten kehittyneisiin sekä alemman keskitulon maiden ilmastotoimiin vuonna 2019. Vivutettua yksityistä ja julkista rahaa hankkeisiin on kertynyt 102,7 miljardia. Summa vastaa yksin Pariisin sopimuksen rahoitussitoumusta.

Tutkijat ja kansalaisjärjestöt kuitenkin hillitsevät optimismia kolmesta syystä. Ensinnäkin rahoitusta kanavoivat teollisuusmaat raportoivat kehityshankkeidensa olevan ilmaston kannalta merkittäviä, vaikka ne todellisuudessa ajaisivat pääasiallisesti muita tavoitteita.

Ongelma koskee erityisesti köyhille maille tärkeää ilmastonmuutokseen sopeutumista: tutkimuskirjallisuuden mukaan jopa 60−70 prosenttia sopeutumishankkeista liioittelee ilmastovaikutustensa merkittävyyttä.

Liioittelun ohella haasteena on, ettei rahoitus vastaa YK:n ilmastosopimuksen saastuttaja maksaa -periaatetta. Teollisuusmaat eivät lahjoita rahoitusta, vaan lainat ja muut markkinaperustaiset tavat kanavoida rahoitusta muodostavat 80 prosenttia kaikesta rahoituksesta.

Lisäksi rahoitus ei ole Balin toimintasuunnitelman mukaista ”uutta ja lisäistä” suhteessa kehitysyhteistyöhön. Kyse on monille teollisuusmaille kätevästä järjestelystä: samalla rahalla vastataan kansainvälisiin sitoumuksiin koskien niin kehitysyhteistyötä kuin ilmastorahoitusta.

Nämä järjestelyt eivät kuitenkaan ole kätevät vaan lähes skandaalimaiset rahoituksen vastaanottajien näkökulmasta. Keplottelu rahoituslupausten toimeenpanossa voi muodostua uhaksi koko ilmastosopimuksen uskottavuudelle.

Tämän vuoden ilmastoneuvotteluissa tulisi löytää yhteisymmärryksen säveliä vuoden 2025 jälkeisestä rahoitustasosta. Summan kasvattamista tärkeämpää saattaa kuitenkin olla yhteisten pelisääntöjen löytäminen. Nykyinen hajaannus rahoituskriteerissä ja tulosraportoinnin käytännöissä palvelee niitä maita, jotka haluavat mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Tämä ei ole etu vastuullisuuteen ja läpinäkyvyyteen pyrkivälle Suomelle eikä sadoille miljoonille köyhien maiden ihmisille, joiden ihmisoikeuksien toteutumista ilmastonmuutos vaikeuttaa. Suomi voi olla edelläkävijä ja kehittää tulosperustaista ohjausjärjestelmää ja juurruttaa parhaita raportointikäytäntöjä kansainvälisesti.

Niko Humalisto on kehitystalouden asiantuntija, Suomen Lähetysseura ja Emilia Runeberg ilmastotyön asiantuntija, Fingo – Suomalaiset kehitysjärjestöt.