Yhteiskuntamme suunta on päätettävä nyt
PUHEENVUORO
Koronaepidemian ensimmäinen aalto näyttää olevan ohi. Akuutin kriisinhoidon jälkeen koronatoimissa ollaan siirtymässä seuraavaan vaiheeseen, eli talouden uudelleenkäynnistämiseen elvytyksellä. Suomessa on perustellusti alettu samalla katsoa elvytysvaiheen yli pohtien sitä, millaista yhteiskuntaa meidän on tulevina vuosina tavoiteltava.
Suomalaisen yhteiskunnan keskeinen valinta koskee julkisen sektorin roolia. Tuoreet kyselyt osoittavat, että kansalaiset odottavat valtion kantavan merkittävää vastuuta ainakin sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä koulutuksessa. Näiden palveluiden tarve kasvaa jatkossa ikärakenteen muuttuessa ja siirtyessämme entistä enemmän osaamiseen perustuvaan talousmalliin ja yhteiskuntaan. Jos julkinen sektori ottaa halutun roolin, julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta väistämättä kasvaa.
Ristiriidassa kansalaisten odotusten kanssa on usein julkisuudessakin esitettävä näkemys, jonka mukaan julkinen talous ei voi laajentua eikä kokonaisveroaste nousta. Tämän näkemyksen mukaan julkisen sektorin ja ennen kaikkea sen keräämien verojen yhteiskunnalle muodostamaa taakkaa ei voi nykyisestään kasvattaa. Koska ylivoimaisesti suurin osa julkisista menoista liittyy suoraan tai epäsuorasti hyvinvointipalveluihin ja sosiaaliturvaan, johtaa näkemys helposti niihin kohdistuviin leikkausvaatimuksiin.
Keskustelu julkisen talouden valinnoista on jäänyt junnaamaan paikoilleen, koska poliittinen järjestelmä ei ole kyennyt valitsemaan, pitäisikö verotusta kiristää ja verotuloja lisätä kansalaisten kannattaman julkisen sektorin roolin mahdollistamiseksi vai pitäisikö tätä roolia kaventaa, jotta pienemmät verotulot riittäisivät.
Tämä lukko voidaan avata aloittamalla kokonaisvaltainen keskustelu siitä, millaista yhteiskuntaa kansalaiset yhdessä tavoittelevat. Tällaisessa keskustelussa julkisen talouden kokoa arvioidaan sen pohjalta, mitä julkiselta sektorilta halutaan ja missä julkiselle vastuunkannolle ei ole hyvää vaihtoehtoa.
Verotusta tarvitaan kattamaan menot, jotka syntyvät niistä asioista, jotka kannattaa järjestää tai tuottaa julkisesti. Poliisi-, oikeuslaitos- ja maanpuolustuspalveluita ei ole järkevää ostaa markkinoilta. Terveydenhuolto on tunnetusti kustannuksiin suhteutettuna laadukkaampaa keskitetyssä ja universaalissa vakuutusjärjestelmässä kuin esimerkiksi USA:n mallin mukaisessa hajautetussa järjestelmässä. Inhimillisen pääoman tuottaminen koulutuksella vaatii kärsivällistä rahoittajaa, kuten valtiota.
Valtion kannattaa tehdä näitä asioita, koska niiden järjestäminen julkisina palveluina on tehokkaampaa kuin puhtaasti markkinoihin perustuva järjestäminen. Silloin korkea veroaste ei olekaan taakka vaan tehokkuushyötyjen lähde. On lohdullista, että esimerkiksi ikäsidonnaiset terveys- ja sosiaalipalvelut sekä koulutukseen sekä osaamiseen panostamisen ovat toimintoja, jotka valtio pystyy järjestämään tehokkaasti. Julkisesta järjestämisvastuusta erillinen kysymys on, kuinka paljon kolmatta sektoria tai yrityksiä halutaan käyttää palvelujen tuottamisessa.
Hyvinvointivaltioiden menestys on nojannut sen tunnistamiselle, että koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut eivät ole vain menoerä, vaan pidemmällä aikavälillä myös taloudellista hyötyä tuottava satsaus. Jos julkinen talous jää liian pieneksi, tuloksena on joko koulutuksen ja sote-palvelujen krooninen aliresursointi tai sosiaalietuuksien leikkaukset. Voimme valita myös tämän tien, mutta tehdessämme päätöstä julkisen sektorin roolin kaventamisesta meidän tulee ymmärtää sen seuraukset.
Lopulta keskeistä on se, että julkisen sektorin annetaan kasvaa, jos sen tehokkaasti tekemien ja taloutta sekä yhteiskuntaa vahvistavien asioiden tarve kasvaa. Julkisen sektorin toiminta pitää myös ymmärtää investoimiseksi ihmisiin – osaamiseen, hyvinvointiin, osallisuuteen ja luottamukseen – joilla tuotetaan sekä inhimillistä hyvinvointia että taloudellista kasvua. Hyvinvointi-investoinnit nimittäin nostavat kansantalouden tuottavuutta, lisäävät työvoiman tarjontaa ja takaavat korkean työllisyysasteen.
On tietysti vastuutonta hukata tai käyttää tehottomasti yhteisiä resursseja. Vielä vastuuttomampaa on olla investoimatta ihmisiin, kun se voidaan tehdä taloutta ja kasvupotentiaalia vahvistavalla tavalla. Vaikuttavia ja taloudellisesti kannattavia investointeja kannattaa tehdä niin paljon kuin sellaisia on tarjolla.
Jukka Tahvanainen on Näkövammaisten liiton toimitusjohtaja ja SOSTEn hallituksen puheenjohtaja. Sari Aalto-Matturi on Mieli ry:n toiminnanjohtaja ja SOSTEn hallituksen varapuheenjohtaja.
