KAIKKI ULOS!, karjaisi rehtorin huoneesta ilmestynyt isäni, ja kolmesataa käytävillä vitkastellutta oppilasta kiiruhti nöyrästi ulos välitunnille. Liikkeelle lähti myös englannin maikka, joka vasta ovella tajusi, että käsky ei koskenut opettajia. Isällä oli auktoriteettia vaikka toisille jakaa, vaikka olikin perusluonteeltaan lauhkea lammas.
”Letkun perkelekin se taas käppää käytävällä”, kuiskivat koululaiset toisilleen tyytyväisinä isän palattua sairaslomalta. Pitkien koipiensa vuoksi Letkuksi nimetty rehtori oli Kemin yhteiskoulun järjestyksenpidon viimeinen tae, ja kaikkien mielestä niin piti ollakin. Kuusikymmentäluvun koulussa kaikilla oli omat oikeutensa ja omat velvollisuutensa. Jos niistä laistettiin, rangaistus otettiin vastaan purnaamatta, koska ymmärrettiin, että yhteisön omia sääntöjä oli rikottu.
YLIKIERTEILLÄ KÄYVÄSSÄ koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden eron huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin.
Tietysti demokratiassakin tarvitaan kuria järjestyksen ylläpitämiseksi, mutta vain poikkeustapauksissa; yleensä me noudatamme yhteiskuntasopimusta vapaaehtoisesti, koska tiedämme sen olevan omien etujemme mukaista.
KOULUIHIN VAADITAAN lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä. Diktatuurit osoittavat, että ankarinkaan kuri ei toimi kuin tiettyyn rajaan saakka; järjestykseen perustuva yhteiskunta on paljon stabiilimpi kuin kuriin nojaava.
Koulun pitäisi kasvattaa yhteiskuntaan. Eikö siksi tulisi parantaa koulun järjestystä painottamalla oppilaiden omaa vastuuta? Ja antaa oppilaille itselleen myös päätösvaltaa sopivista kuritoimista, ankaristakin, jos joku heistä rikkoo itse hyväksymäänsä koulusopimusta ja siihen sisältyvää järjestystä.
Tällainen ajattelu menee tietysti sangen likelle kuusikymmentäluvulla kohua herättänyttä Summerhill-koulua ja niinsanottua vapaata tai demokraattista koulusysteemiä. Nykyinen koulujärjestelmämme on itse asiassa ottanut melko lailla vaikutteita Summerhillin kaltaisista kokeiluista, mutta tasapaino on unohtunut. Jos lisätään vapautta, täytyy myös lisätä vastuuta. Nykysysteemissä, oli kyseessä sitten peruskoulu tai yliopisto, opiskelijalla ei ole oikeastaan mitään vastuuta mistään. Ja vailla vastuuta on hankala käyttäytyä vastuullisesti itseään tai muita kohtaan.
ISÄNI EI OLISI lainkaan ymmärtänyt nykyistä systeemiä, jossa yksi häirikkö voi terrorisoida loputtomiin asti kaikkia muita. Ja alkaa naurattaa ajatuskin, että jotkut vanhemmat olisivat rohjenneet tulla Letkulle valittamaan heidän kullannuppunsa jälki-istunnosta.
On turha ihannoida vanhoja aikoja; nykykoulu on useimmilla mittapuilla paljon parempi kuin viidenkymmenen vuoden takainen. Mutta jokin on myös mennyt väärään suuntaan. Liian moni oppilas odottaa vain saavansa kaikkea ilman mitään vastinetta, ja omaavansa vapauden tehdä mitä tahansa ilman pienintäkään vastuuta tai edes pelkoa vastuuseen joutumisesta.
Lisää järjestystä, vähemmän kuria. Jos se on mahdollista yhteiskunnassa, sen täytyy olla mahdollista koulussakin.
Esko Valtaoja
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa
