Syksy on luonnon juhla-aikaa. Vein viikko sitten muutaman omenapuun hedelmät puristamoon ja sieltä tuli 45 litraa fantastisen makuista mehua. Luonnon värit murtuvat vihreästä keltaiseen, punaiseen ja ruskeaan. Mikään ei ole yhtä ihanan kirkas kun kuulas syystaivas.

Mutta kuinka luonto ja luonnollisuus vaikuttavat oikeasti meidän ihmisten elämässä? Luommeko luonnollista arkkitehtuuria, tuotammeko luonnollista energiaa tai ylipäänsä elämmekö luonnollista elämää? Vastauksen tiedämme. Se on: eipä juuri.

Elävä luonto perustuu paljon enemmän virtoihin ja prosesseihin kuin tiloihin. Meidän rakennuksemme eivät juuri hengitä eivätkä elä. Niiden toiminta perustuu säätelyjärjestelmään, jonka me ihmiset olemme mekaanisesti luoneet.

Rakennukset kuluttavat 40 prosenttia Suomessa käytettävästä energiasta. Luonnollisempaa olisi, että rakennukset myös tuottaisivat ja varastoisivat energiaa. EU onkin säätänyt energiadirektiivin, jonka mukaan kaikki uudet rakennukset pitäisivät 2020-luvun loppuun mennessä olla nollaenergiataloja.

Tämä on vasta alkua sille, että rakennuksemme olisivat toiminnaltaan luonnollisempia. Arkkitehti Eero Lunden on rakentanut tämän vuoden Venetsian Biennaaliin paljon huomiota herättäneen tilan, jossa rakennettu ympäristö yhdistyy hienovaraisesti luontoon.

Edeltäjäni professori ja insinööri Pentti Malaska alkoi jo 1970-luvulla puhumaan luonnonmukaisesta teknologiasta. Hän tarkoitti tällä kirjaimellisesti sitä, että ymmärtämällä syvällisemmin luonnon prosesseja ja viemällä niitä teknologisiin järjestelmiin voimme saada aikaan paljon kestävämpiä ratkaisuja.

Niitähän tarvitaan. Muovipussi ei kierrä meidän järjestelmässämme virtana vaan esimerkiksi kaatopaikalle jouduttuaan se vain yksinkertaisesti pysyy tilassaan. Suunnittelu- ja liiketoimintajärjestelmämme sen paremmin kuin lainsäädäntö tai verotuskaan eivät juurikaan tue aineiden ja energian luonnollista virtausta.

Olemme jo aloittaneet siirtymisen kohti luonnollisempia järjestelmiä. Kokonaisvaltaisempi ja näin ollen luonnollisempi ajattelu nostaa päätään. Seuraavan vuosikymmenen aikana meidän on tehtävä massiivinen siirto kohti kiertävämpiä ja virtaavampia järjestelmiä, joiden kokonaistehokkuus on jotain aivan muuta kuin mitä se on tänään.

Meidän ihmisten maailmassa se tarkoittaa paljon asioita: Meidän tulisi siirtyä enemmän yhteisomistukseen ja yhteiskäyttöön. Teknologia on pantava töihin tuottamaan infrastruktuuri, joka ei haaskaa resursseja eikä jätä jätteitä jälkeen. Meidän on paremmin ymmärrettävä ja tuettava aineen ja energian kiertoa.

Laskelmien mukaan voisimme nopeaan tahtiin sitoa 250 gigatonnia hiilidioksidia maahan muuttamalla neljäsosan kaikesta teollisin menetelmin viljellystä maa-alasta regeneratiiviseksi, maan humusta rikastavaksi toiminnaksi. Se tarkoittaisi, että laskisimme ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden turvalliselle tasolle. Tämä olisi luonnollista maanviljelyä, joka paitsi tuottaisi kestävämmin ruokaa, niin tekisi siitä myös viljelijälle kannattavampaa.

Ravinteet kiertäisivät tilalla, sen sijaan, että ne päätyvät päästöinä esimerkiksi Itämereen. Qvidjan tila Paraisilla, jossa on viljelty yli tuhat vuotta maata, kehittää Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin tarmokkaan työn tuloksena juuri näitä menetelmiä.

Eli olemme hitaasti mutta varmasti siirtymässä oikealle tielle ja muistakaamme tällä matkalla myös nauttia luonnon luonnollisesta tavasta tuottaa meille ihanuuksia, kuten punaposkisia omenoita!

Kirjoittaja on tulevaisuuden­tutkimuksen professori
Turun yliopistossa.