Suomessa puhutaan huippu-urheilun muutoksesta. Urheilijan polku on oiva tapa ajatella tarvittavia uudistuksia – sitä mikä on missäkin elämän vaiheessa kehittymisen kannalta tärkeintä ja miten kehittymiseen liittyvät asiat parhaiten hoidetaan.
Keskustelusta on kuitenkin puuttunut osa liikunnan ja huippu-urheilun kannalta oleellisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Yksi niistä on huippu-urheilijan uran mielekkyys. Niin kauan kun huippu-urheilu nähdään enemmän riskinä kuin mahdollisuutena, ei menestyksen moninkertaistamisesta voida unelmoida.
Olen keskustellut aiheesta lahjakkaitten nuorten vanhempien kanssa. Valitettavasti perheen varauksetonta tukea urheilullisten rajojen mittaamiseen ei aina löydy. Huippu-urheilun ja korkeatasoinen koulutuksen yhdistäminen ei suju Suomessa kuten parhaissa kilpailijamaissa. Lisäksi urheilun lieveilmiöt pelottavat.
Meidän urheilupomojen ei pidä antaa näissä asioissa periksi. Jos me emme taistele urheilijaystävällisten koulutus- ja työpaikkojen sekä eettisesti vahvan urheilun puolesta, niin kuka sen tekee?
ISO KYSYMYS on lasten ja nuorten liikkumattomuus. Tutkimuksen mukaan peruskoulun yläastelaisista vain 13 prosenttia liikkuu oman terveytensä kannalta riittävästi eli tunnin päivässä. Fyysisesti vaativassa lajissa huippu-urheilumenestykseen vaaditaan kolmen tunnin päivittäinen liikkuminen jo lapsena!
Nykyisin lyhyetkin matkat kuljetaan bussilla tai vanhempien kyydissä. Koulusta liikenevä aika käytetään tietokoneella surffailuun ja television katseluun. Liikunnalliseen elämäntapaan saati huippu-urheilijan kuntopohjaan ei riitä, että vain etusormi ja silmämunat liikkuvat. Tällä tahdilla menestyspotentiaalin ammentaminen on vaikeaa.
Liikkumaan pitäisi patistaa myös kansantaloudellisista syistä. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) toimitusjohtajan mukaan liikkumattomuudesta ja huonoista elintavoista aiheutuvat sairaudet vievät puolet HUS:n noin 1,4 miljardin vuosibudjetista. Kun tähän lisätään huonosta kunnosta johtuva tehottomuus ja lyhyet työurat, on hintalappu valtava.
Liikunnallisen elämäntavan opettaminen on siis enemmän kuin kannattava yhteiskunnallinen investointi. Miksei tähän investointiin ole ryhdytty? Eikö kouluympäristöä, jossa kaikki lapset ja nuoret ovat, voisi käyttää laajemmin harrastustoiminnan edistämiseen? Seuravalmentajat voisivat ohjata lapsia ja nuoria koulupäivän aikana ja jatkaa valmennusta lahjakkaimpien kanssa illalla. Yhteiskunnan tukemana tällä ratkaistaisiin liikkumattomuudesta johtuvia ongelmia ja annettaisiin valmentajille kaivattu mahdollisuus päätoimisuuteen.
YKSI SUURISTA kysymyksistä on, miksi järjestäytynyttä urheilua pyörittävien seurojen dynamoja ei nosteta ansaitsemaansa arvoon? Tosiasia on, että ne seurat, joiden johdossa on paikkakunnan parhaat voimat, ovat urheilumme selkäranka.
Tärkeä kysymys liittyy vanhempien vastuuseen lasten liikunnallisen elämäntavan opettamisessa. Heidän vastuunsa on suurin, mutta ymmärretäänkö tämä?
Lopulta ratkaiseva kysymys on, haluammeko suomalaisten menestyvän huippu-urheilussa ja oppivan liikunnallisen elämäntavan? Jos tähän on vahvaa poliittista tahtoa, löytyy ratkaisu muihinkin kysymyksiin.
Kirjoittaja on Suomen urheiluliiton puheenjohtaja.
