Välinpitämättömyys lähimmäisiä kohtaan lisääntyy
Luin 24.10. Turun Sanomista uutisen Littoistenjärvellä kaatuneesta naisesta, joka ei saanut lähistöllä kulkeneilta ihmisiltä apua. Tuntuu käsittämättömältä, että ihminen voi lojua näkyvällä paikalla 40 minuuttia ilman, että kukaan tulee kysymään hänen vointiaan. Silti en ihmettele, että näin kävi.
Kuten jutussa sanottiin, suurin osa ihmisistä on varmasti valmiita auttamaan, mutta valitettavasti tuntuu siltä, että enenevässä määrin yhteiskunnassamme lisääntyy välinpitämättömyys lähimmäisiämme kohtaan.
Olen pohtinut ja keskustellut edellä mainitusta asiasta lähiaikoina paljon ystävieni kanssa. Itselleni aihe on tullut omakohtaiseksi kolmen lähiomaiseni sairastuttua vakavasti lähes samanaikaisesti.
Olen huomannut, että minulla on ystäviä ja "ystäviä". Tällainen elinikäiseksi luulemani "ystävä", jonka kanssa yhteydenpito oli aikaisemmin jos ei jokapäiväistä niin ainakin säännöllistä, hävisi elämästäni rumasti sanottuna kuin "pieru Saharaan" heti, kun yritin kertoa hänelle perheemme vaikeasta tilanteesta. Toisaalta elämääni on tullut uusia aivan ihania ihmisiä, joilta olen saanut tukea ja lohdutusta.
Mikä ihmisiä riivaa? Onko ylivoimaista kysyä niin yksinkertaista asiaa kuin "mitä kuuluu?" tai "tarvitsetko apua?" Onko riski, että joutuu kuuntelemaan toisen ongelmia? Vai onko riski, että oikeasti voi joutua auttamaan? Vai eikö nykyihmisen psyyke kestä kuulla elämän realiteetteja; sairastumisia, kuolemaa ja vastoinkäymisiä? Pelottaako surullisen ihmisen kohtaaminen? Vai ovatko vain omat ongelmat oikeita ongelmia?
Tuskin löydän vastauksia kysymyksiini. Mutta tuntui kyllä pahalta yrittäessäni keventää mieltäni tälle "ystävälleni" ja kertoa perheeni vaikeasta tilanteesta.
Toinen ystävä piti kyllä aluksi yhteyttä, mutta kuultuaan omaiseni menehtymisestä hän on jättänyt minut ilmeisesti "rauhaan", kun ei uskalla/viitsi/ halua ottaa yhteyttä.
Onneksi maailmassa on kuitenkin ihania ihmisiä; on ystävä, joka heti ilmoitti, että auttaa minua käytännön asioiden hoidossa, on ystävä, joka soitti ja sanoi, että on tehnyt minulle voileipiä, jos en itse jaksa tehdä ruokaa.
Ulkomailla ja muualla Suomessa asuvat ystäväni soittivat välittömästi minulle ja tarjosivat tukeaan ja kysyivät vointia. Aivan uusi tuttavuus on ottanut yhteyttä ja kysynyt jaksamisia, olen saanut koiranulkoilutusaputarjouksia, kukkia, kortteja jne.
Mikäli toisen yksin jättävät ihmiset perustelevat itselleen käytöstään tekosyyllä, ettei sureva tai sairauden keskellä elävä ihminen ehkä halua, että häntä häiritään, niin voin sanoa, että mikäli näin on, niin kyllä hän sen ilmoittaa.
Oikea ystävä on ystävä silloinkin, kun toinen oikeasti tarvitsee ystävyyttä ja tukea eikä vain silloin, kun on hauskaa ja elämä menee kuin Strömsössä.
Maarika Alsi
