Toimittaja Saska Saarikoski herätteli taidekeskustelua (HS 29.9.) kirjoittaessaan nykyrunouden olevan niin vaikeaa, että sitä ymmärtää vain asiantuntija. Saarikoski luetteli arvostamiaan loppusointujen taitureita ja nimesi lauluntekijä Sannin kansallisrunoilijaksi. Runouslehti Tuli & Savun päätoimittaja Vesa Rantaman vastine Saarikoskelle keskittyi vakuuttamaan nykyrunouden monipuolisuutta, runoklubien suosiota sekä muodikkaasti runouden osallistavuutta ja yhteisöllisyyttä.

Vastaamatta jäi mutkia oikovan kolumnin olennainen kysymys, mitä kotimaiselle runoudelle tapahtui luetun ja arvostetun Eino Leinon jälkeen, kun se ”irtautui vanhoista säännöistään. Näin kävi samoihin aikoihin kuin kuvataide luopui näköisyydestä ja moderni musiikki melodioista ja puhtaista soinnuista. Samalla ne katkaisivat siteen suureen yleisöön.”

Nuoren taiteemme ominaispiirteisiin voi lukea vastakkaisten näkemysten kiihkeät valtataistelut. Muualla on saatettu pitää rakkausrunoja lyriikan korkeimpana muotona tai osattu yhtäaikaisesti arvostaa vaikkapa mitallista, avantgardistista, laulu- ja luontorunoutta.

Runoutemme suuri taistelu käytiin 1950-luvun modernismin ja sitä edeltävän perinteen välillä, jonka tuloksena runomitat, loppusoinnut ja monet lukijoista katosivat. Runoutemme tendensseihin lukeutuvat 1960–70-lukujen puoluepoliittisuus ja amerikkalaisen beatrunovaikutteiden vahvistama rocksukupolven kapina sekä 1990-luvun kirjallisuudenopintonsa suorittaneen polven runouteen palauttama akateemisuuden ihanne.

2000-luvulla runoutemme on oppinut sietämään koulukuntaeroja sekä kerrannut maailmanrunouden tyylilajeja Aaro Hellaakosken Jääpeili-kokoelman (1928) surrealismista modernistienkin suosimaan proosarunoon. Internet ja digitaaliset julkaisualustat ovat synnyttäneet jopa uusia ilmaisumuotoja. 2000-luvun nykyrunouden vahvin tendenssi on amerikkalaisen 1970-luvun postmodernistisen language- eli kielirunouden perinteen jatkoa: runouden päähuomion kohde on itse runous, sen kieli, estetiikka ja tutkimus.

Kirjallisuuden tutkimuksellinen tendenssi on voimistanut vaatimusta runouden kokeilevuudesta jopa niin, että sen sisällöksi määrittyy muodon uudistaminen. Kun pieni kirjallinen yhteisö määrittelee, tuottaa, arvottaa ja palkitsee tappiollisesti kustannettavaa runoutta, kaikki näyttää melkein liian hyvältä, ikiliikkujalta. Mutta onko enää edes mahdollista kirjoittaa runoja, joita sekä arvostettaisiin nykyrunoutena että suuri yleisö ostaisi ja lukisi?

Saarikosken esittämä nykyrunouden asiantuntijaongelma ei ratkenne, ellei suuri yleisö kouluttaudu taiteentutkijoiksi. Taiteen tekemisen näkökulmasta on vähintäänkin paradoksaalista, jos taideteoksen arvon, aseman ja merkityksen keskeisin nykymäärittäjä on humanistisen taiteentutkimuksen suhteellisen tieteellisyys.

Uhkakuvana on, että nykyrunouden tai -taiteen suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen, keskusteluun ja suureen yleisöön katkeaa, eikä se eräänä päivänä erotukaan postimerkki-, kriketti-, elektroniikkapeli- tai muista pienen nörttipiirin harrastuskerhoista. Mitä elitistisempää nykytaide on, sitä alttiimpaa se on myös populistiselle, rahoituksen kyseenalaistavalle kritiikille, joka ei ymmärrä taiteen historiallista ja yhteiskunnallista merkitystä.

Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja taiteen tutkijaksi valmistunut filosofian maisteri.