Olen kritisoinut näissä kolumneissani kymmenen vuoden aikana vihapuhe-käsitteen käyttöä sananvapausnäkökulmalta monet kerrat. Olen yrittänyt osoittaa käsitteen ongelmallisuuden myös vieraillessani eduskunnan perustuslaki- ja lakivaliokuntien kuultavana. Tällä hetkellä olen hyvin ihmeissäni ja huolissani siitä, mihin yhteiskuntamme näyttää tässä asiassa olevan menossa.

Vihapuhetta ei edelleenkään ole lainsäädännössämme määritelty. Termistä ei ole olemassa mitään yksiselitteistä, yleisesti hyväksyttyä ja kriittistä tarkastelua kestävää määritelmää. Se ymmärretään niin ristiriitaisilla ja poliittisesti latautuneilla tavoilla, ettei sitä missään nimessä tulisi käyttää julkisen päätöksenteon ohjenuorana, juridisista ratkaisuista puhumattakaan.

Edes Suomen poliisi, jonka pitäisi pystyä vihapuhetta pätevästi tutkimaan, ei ole pystynyt termiä kunnolla määrittelemään. Marraskuussa 2016 valmistuneen poliisin vihapuhe- ja viharikostyöryhmän loppuraportti myöntää, että käsite on tulkinnanvarainen. Poliisin mukaan on sellaistakin vihapuhetta, joka ei täytä minkään rikoksen tuntomerkkejä, eli ei siis ole rangaistavaa. Tästä huolimatta työryhmä kertoo poliisilla olevan ”nollatoleranssi” suhteessa kaikkeen vihapuheeseen.

Maanantaina alkoi opetus- ja kulttuuriministeriön ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanja. Kampanjan taustamateriaalien väitteet ovat vähintäänkin yhtä arveluttavia kuin poliisin ”nollatoleranssi” ei-rangaistavaa ilmiötä kohtaan.

Ministeriö valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, ei se tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä”. Sallittujen mielipiteiden rajaa paalutetaan ilmoittamalla, että ”vaikkei jokin loukkaava ilmaus täyttäisikään vihapuheen tai rikoksen tunnusmerkkejä, se on silti väärin”.

Suomen kaltaisessa vapaata yhteiskuntajärjestelmäänsä ase kädessä puolustamaan joutuneessa maassa on hämmästyttävää kuulla puhuttavan ”sananvapauden väärinkäytöstä” ja ”vihapuheen ennaltaehkäisemisen” tärkeydestä. Sananvapaus on demokratian kovinta ydintä. Se on lahjomaton mittari yhteiskunnan edistyneisyydelle ja demokraattisuudelle. Sananvapauden lisääntyminen on aina merkinnyt yhteiskunnallista edistystä, sen kaventaminen taas taantumista.

Ajatus siitä, että meidän tulisi ennalta estää joidenkin mielipiteiden ilmaisu, on läpikotaisen epädemokraattinen. Rikoslakimme tarjoaa viranomaisille laajat valtuudet puuttua lainvastaiseen mielipiteenilmaisuun, mutta koska perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää ennakkosensuurin, se voi tapahtua vain jälkikäteen. Demokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ”eettisesti hyväksyttäviä”.

Kuulun siihen sukupolveen, joka sai lukea koulukirjasta Neuvostoliiton mittavista luonnonsuojelutoimista ja sosialismin kaikkinaisesta erinomaisuudesta. Opin muun muassa, että itänaapurissa maatalouden kollektivisointi oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja että talvisotakin vain ”puhkesi”. Siinäkään ei lukemani perusteella ollut mitään outoa, että meillä sama mies istui presidenttinä vuosikymmenestä toiseen.

Sensuuri on vapaan mielipiteenmuodostuksen pahin vihollinen. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja.