Isoisäni väitti lapsenlapsilleen olevansa realisti, mutta me väitimme häntä ilmiselväksi pessimistiksi. Elämänasenne ulottui myös säiden arviointiin: tänään kannattaa lähteä retkelle, koska "on kesän viimeinen kaunis päivä".

Tänä vuonna olen huomannut lainanneeni sukuviisautta lähinnä muodossa "kesän ensimmäinen ja viimeinen kaunis päivä". Paappani liioittelu siis sekä periytyy että kiihtyy, mutta siihen on kyllä syytä myös alkukesän ilmoissa itsessään.

Olen periaatteellinen lainailija. Jopa itse periaatteen olen lainannut suomalaisen esseistiikan huipulta Juhani Rekolalta: "Monen ajatelman ja runon kohdalla on kysymys timantista, joka on valmiiksi hiottu ja sanoo jotain lopullista." Miksei siis esittäisi sitä juuri niin?

Sama kertakaikkisuus ja hioutuneisuus pätee myös ns. raamatunlauseista ja virsisitaateista. Kaikkien lainausten tavoin ne kuitenkin alkavat elää myös omaa elämäänsä. Kun ne muuntuvat, ne usein myös kevenevät.

Nuorena minua jäi joksikin aikaa vähän vaivaamaan pietismin isän Philipp Jakob Spenerin nuhde: "Heidän tulee torjua sopimattomat jutut, joissa raamatunlauseita, virrenvärssyjä ja muita sellaisia lauseita vääristellen käytetään sopimattomiin sutkauksiin."

Päädyin silti olemaan eri mieltä muusta paitsi sopimattomuudesta. Kiteytyneiden ilmaisujen uusiokäyttö voi tuottaa paitsi iloa myös oivallusta. Parhaimmillaan se osoittaa, miksi alkuperäinen muoto on jäänyt elämään: se on pysyvästi viisas.

Perheperinteen lausahdukset ovat yleensä jo alun alkaen puolivallattomia. Pikemminkin kuin viisaita ne ovat kivoja. Ne antavat sanat käyttäjäpiirinsä tunnistamalle elämänkokemukselle. Ehkä niissä näkyy jopa jonkinmoinen pienen piirin kulttuuriperinne?

Jokseenkin epäkäytännöllinen tätini keksi, ettei vika ollutkaan hänessä, vaan syynä oli "esineiden yleinen vihamielisyys". Vaikka äitini puolestaan oli käsistään kätevä, hänkin suosi Kieku ja Kaiku -sitaattia: "Miten toimii se, sitä nyt kysyä ois sentään pitänyt."

Ennen kuin syömisestä tuli suuri terveysongelma, sisareni saattoi pikkulapsena riemuita: "Voita, munia, makkaraa – aijaijai!" Nyt ruoasta taas joutuu aika ajoin toteamaan äitini tavoin: "Ei maistu hongalta ei haavalta."

Vähemmän siistiin huonetilaan liittyy jostakin kumman syystä useampikin suosikkisanonta: "On niin kuin olis kepillä sekotettu"; "Ei oo jalan jakoo"; "On niin kuin päivää ennen joulua". Selitykseksi voisi tarjota isoisäni suosimaa "henkistä ja ruumiillista vetelyyttä".

Jos edellä piirtyy kuva sukupiiristä, jota kiinnostaa hyvä ruoka enemmän kuin pikkutarkka siisteys ja jossa tekniikan ihmeisiin suhtaudutaan hiukkasen hällävälisesti, ollaan oikeilla jäljillä. Lainaukset jäävät elämään vain siinä tapauksessa, että niille on käyttöä.

Ajan mittaan olen saanut kootuksi toista sataa kotikäyttösanontaa tai –sanaa. Aikansa se ottaa, koska lausahdukset tulevat mieleen vain silloin, kun niille on paikkansa. Suosittelen samaa harrastusta itse kullekin. Se ei ole tärkeää, mutta ehkä juuri siksi hauskaa.

Paappani väitti, että hänellä oli ollut "karu lapsuus". Tuskin se Vetelin pappilassa sellainen oli. Mutta kyllä hykerrytti, kun 9-vuotias pojanpoikani väitti ruokapöydässä äsken samaa. Yhtä olemattomin perustein: perinne jatkuu.

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa.