”Sota on politiikan jatkamista muilla keinoin.” Monelle tuttu lausahdus on peräisin preussilaisen kenraalin ja sotateoreetikon Carl von Clausewitzin kynästä. Tämä Napoleonin aikalainen oli ottanut elämäntehtäväkseen tutkia sodan olemusta tavoitteenaan kirjoittaa teos, joka ei jäisi hetkessä unohduksiin. Kirja julkaistiin vuonna 1832. On helppo todeta, että kenraalin ajatukset eivät jääneet pelkiksi päivänperhosiksi.

Kuvaukset Aleppon maanpäällisestä helvetistä ovat saaneet minut kaivamaan esiin oman kappaleeni tästä sotateorian klassikosta. Syyrian tilanne on asettanut kansainvälistä oikeutta tutkivan ja opettavan vaikeiden kysymysten äärelle. Miten voin väittää, että kansainvälisellä oikeudella on merkitystä, kun todellisuus on kuitenkin tämä? Mitä iloa on maan tasalle pommitetun sairaalan raunioissa kituvalle lapselle siitä, että sodankäynnille on olemassa säännöt? Ketä rauhoittaa tieto siitä, että YK:n keskeinen tehtävä on maailmanrauhan ylläpitäminen?

YK:n peruskirja velvoittaa kaikkia jäseniään ratkaisemaan konfliktinsa rauhanomaisin keinoin. Jäsenten tulee välttää väkivallalla uhkaamista tai sen käyttämistä kansainvälisissä suhteissaan. Väkivaltamonopoli on annettu ensijaisesti YK:n turvallisuusneuvostolle. Jos rauhanomaiset keinot eivät riitä, neuvostolla on oikeus ryhtyä sellaisiin sotiaallisiin toimepiteisiin, joita se pitää tarpeellisina kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Tämän lisäksi jokaisella YK:n jäsenellä on oikeus itsepuolustukseen. Jos sotaan joudutaan, sitä sääntelevät yhdessä sovitut säännöt.

Peruskirjaan kirjatut oikeusnormit ovat reaalipolitiikan tulos. Valtiot eivät kiellä sodankäyntiä, koska ne haluavat pitää yllä valmiutta puolustaa itseään. Toisin kuin valtioissa, valtioyhteisössä ei ole sellaista uskottavaa toimijaa, joka kykenisi pakottamaan sääntöjä loukkaavat takaisin ruotuun. Turvallisuusneuvostolla on periaatteessa tähän tarvittava mandaatti, sillä sen päätökset kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi sitovat automaattisesti kaikkia jäsenmaita.

Turvallisuusneuvosto on kuitenkin käytännössä hyödytön usein nimenomaan silloin, kun sitä tarvittaisiin eniten. Turvallisuusneuvostossa on nimittäin vakava valuvika. Sen pysyvillä jäsenillä, joita ovat Iso-Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat, on veto-oikeus päätöksiin. Jos jokin mainituista maista on jollakin tavoin sotkeentunut konfliktiin, turvallisuusneuvosto muuttuu retoristen leikkien areenaksi. Näin on käynyt Syyrian sodan kohdalla.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Zeid Ra'ad Al Hussein vaati hiljattain, että pysyviltä jäseniltä poistettaisiin oikeus käyttää veto-oikeuttaan Syyrian konfliktin osalta, jotta lukkiutunut tilanne saataisiin avattua. Tämä on hyvä ajatus, joskin se lienee oikeudellis-poliittisesti mahdoton yhtälö.

YK on pitkälti turvallisuusneuvoston armoilla. Tästä syystä maailman on nyt syytä kohdistaa kriittinen katseensa neuvoston pysyviin jäseniin ja eritoten Venäjään. Sallitaanko siviilien silmittömän lahtaamisen jatkua? Vai onko niin, että kaiken voi yhä selittää von Clausewitzin maksiimilla, jonka mukaan sota on väkivaltaa, eikä väkivallan käytöllä ole siinä rajoja?

Seuraan voimattomana uutisvirtaa. En kykene lohduttamaan itseäni kansainvälisen oikeuden tutkijoiden usein toistamalla viisaudella: suurin osa valtioista noudattaa suurinta osaa kansainvälisen oikeuden normeista suurimman osan ajasta. Aleppossa alkaa aika käydä vähiin.

Kirjoittaja on Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin johtaja
ja Turun yliopiston dosentti.