Heinäkuun helteinen lauantai on jo kääntymässä sunnuntaiksi. Hento tuulenvire natisuttaa terassin ovea. Ulkona tuoksuu kypsä kesä ja vieraiden kunniaksi leikattu ruoho. Puutarhan viimeiset kukat loistavat hämärässä kuin Odilon Redonin maalauksessa. Hennot malvat, taivaansiniset sormustinkukat ja huumaavalta tuoksuvat liljat, Oriental Rhapsody.

Hitaasti nautitun aterian rääppeet ja likaiset astiat ovat vielä pöydällä. Kahvikupit, sulanut tyrnijäädyke, tyhjät kuohuviinipullot, rypistetyt lautasliinat.

”Laitanko kynttilän?” oli nainen kysynyt pöytää kattaessaan. ”Älä laita. Ei kesällä tarvitse”, sanoi mies. Mutta siinä se nyt paloi, hehkuvana, puolessavälissä.

Oli se hetki illasta, kun kaikki olivat häipyneet jonnekin. Yksi tupakalle, toinen vessaan, kolmas hakemaan närästyslääkettä. ”Kuka haluaa gin tonicin?” kysyy nainen. ”Minä!” kuuluvat äänet eri puolilta taloa.

Kuluu tovi ja pian kaikki istuvat taas pöydän ääressä. Yön pehmeässä valossa he näyttävät melkein nuorilta, melkein onnellisilta, tyytyväisiltä. Melkein. Mutta jos olisi katsonut tarkemmin, jos olisi sytyttänyt valot, olisi saattanut huomata, kuinka heidän leukapielensä olivat jo hieman valahtaneet eksistentiaalisten kriisien painosta. Kuinka heidän silmiinsä oli jo piirtynyt huolten kostea kehä. Kuinka hyväosaisen jäytävä syyllisyys oli jo kuluttanut välilevyjä.

Hitaasti, mutta varmasti he liikkuivat pois raikkaudesta. He tiedostavat sen, eivät kieltäneet. He puhuivat siitä ironisesti naureskellen, mutta opettelivat samalla katsomaan ohi.

Jos meriveden lämpötila nousee parilla asteella, seurauksena on ekokatastrofi. Jos ihminen katsoo muutaman asteen ohi totuudesta, mitä siitä seuraa? Tällaisia he miettivät ja näkivät öisin painajaisia terroristeista ja väkijoukkoon katoavista lapsistaan. Heitä vaivasi lähes pakkomielteinen pelko, että kuolemaa edeltäisi vain merkityksetön virta selfieitä ja sitten huuhtoutuminen avaruuden viemäriin. Se olisikin ihan oikein. Koska ihminen on paha.

Salaa heissä kuitenkin kyti toivo valosta. Ei kristillisdemokraattisesta, ummehtuneesta valosta, vaan Himalajan vuoriston läpi siilautuvasta tiibetiläisestä kirkkaudesta.

He puhuivat kulttuurista, kuluttivat sitä. Heidän sisäinen tyhjyytensä oli synnyttänyt kokonaisen kirjallisuuden lajityypin. Heidän tuskansa piirtyi tuhansiin kanvaaseihin heikkoina viivoina harmaata akrylliväriä, joka kuin sattumalta sointui sisustukseen. Heidän kaipuunsa soi tyylikkäiden ruotsalaisbändien haikeissa kertosäkeissä.

”Keskiluokan vallankumous. Se tässä tarvittais”, sanoo mies.

”Mutta ketä vastaan nousisit? Tässä ajassa ongelmallisinta on just se, että syyllisiä on mahdotonta jäljittää”, sanoo toinen mies. ”Miten niin?” kysyy yksi naisista.

”Arvaa kuka sen syyllisten ketjun päässä seisoo?”

”No?”

”Sinä.”

”Ai kiitti.”

”Mä en suostu tohon!” älähtää nainen tunikassa. ”Mä en jaksa koko ajan pyytää anteeksi kaikkea! Anteeksi, että elän! Anteeksi, että saastutan! Anteeksi, että synnytän!”

”Älä hermostu, kulta. Sitten et taas saa unta”, sanoo mies. ”Muuten, sulla on vähän tilliä tossa poskessa.”

Radiossa laulaa Edu Kettunen: ”Sä olet astronautti, maan kiertoradan vanki, kylmään kuollut partisaani Leningradin laitamilla. Sä kuljet Rhonen rantaa stratosfääri hiuksissasi…”

He istuvat hiljaa ja kuuntelevat, miten kieli kirjoittaa itsensä sanojen yli kauneuteen.

Ja aamuyöllä kun uni ei saavu, he lukevat kirjoja samanlaisista ihmisistä kuin he itse ovat.

Kirjat jäävät kesken.

Kirjoittaja on taiteilija.