Meissä kaikissa on oma aika. Eräänlainen elin, joka rytmittää meidät, on osa temperamenttiamme, joka tekee jokaisesta persoonan.

Se on kulttuurisista ”geeneistä” eli meemeistämme yksi, likempänä sielua kuin kelloa. Aikaelimemme kasvaa meihin perheemme tavoista, historiasta ja kasvatuksesta. Sen muokkaa perheen viiteryhmä, esimerkiksi kansallisuus, luokka tms. Koulu kasvattaa sitä. Se elää ajan evoluutiossa, mutanttiset harppaukset ovat mahdollisia.

Kun eri ”aikaiset” ihmiset kohtaavat, syntyy hämmästelyä ja väärinkäsityksiä jopa saman kansan ja kulttuurin sisällä. Jo sukupolvien erot aiheuttavat niitä, nuorten aikaelin on erilainen kuin iäkkäiden.

Ero näkyy tv-ohjelmissa, jopa poliitikkojen haastatteluissa. Toimittajan aikaelin ei voi sietää varttuneen haastateltavan hitaita pohdiskelevia hiljaisuuksia sisältäviä vastauksia. Kieltäydyin esiintymästä ohjelmassa, jonka aikakäsityksen tiesin olevan erilainen kuin omani. Sinne 20 sekunttia pitempi mielipide ei olisi mahtunut. Olisin mokannut kysymysten kuuntelemisella ja ottamalla oman aikani vastausten pohtimiseen.

"Afrikkalainen aikakäsitys: Kello on kuusi kun kuuden juna tulee" on vitsi meidän aikakäsityksemme mukaan, ei useiden afrikkalaisten. Ryszard Kapuściński, valitettavan vähän suomennettu hieno kirjailija kertoo kirjassaan Eebenpuu olleensa lähdössä bussilla jostain pikkukylästä Dar es Salamiin ja kysyneensä lipunmyyjältä koska bussi lähtee. Tämä ei ollut ymmärtänyt kysymystä. Bussi lähtee kun se lähtee. Selvisi, että kunhan täyttyy matkustajista.

Luin kirjastoprojektissani afrikkalaisia kirjoja C:n ja D:n rajalla, mosambikilaisen Mia Couton ja zimbabwelaisen Tstisi Dangarembgan. Nämä, sekä filosofisen aikakausilehden Niin & näin joulukuun numeron jotkut artikkelit kiihottivat pohtimaan aikaelintämme. Käsitystämme rytmistä, temperamentista, kiireestä. Luontaista asennoitumista asioihin, toiveita ja niiden toteutumista suhteesta omaan tahtoon, miten meemimme niitä ohjaa.

Olisiko kyse kärsivällisyydestä? Kellohan ei aikaa mittaa, kunhan katkoo sitä.

Afrikkalaisten kirjojen lisä entiseen aikakäsitykseeni oli elimellinen menneiden sukupolvien liittyminen nykyiseen. Kirjojen fantastinen realismi toi vainajat ja myytit takaisin arkeemme, vei elävät ripustamaan luunsa öisin puun juurille lepäämään, lihat oksille, elävöitti tarut ja kansanperinteen, kritisoi meidän ajatonta lyhytaikaamme.

Afrikkalaisessa aikakäsityksessä kaikki ajat eli sukupolvien elämät ovat kaiken aikaa läsnä, siksi kelloa ei ole. Kuolleet ovat edelleen täällä, siksi huomisen rakentaminen on elävien mielestä kiireetöntä, ottaa aikansa. Eilisen kuunteleminen herkällä hitaudella vähentää vääriä ratkaisuja, nopeuttaa oikeiden päätösten syntyä.

Meillä kellokkailla suhde eiliseen on toisenlainen. Sitä pyyhitään pois, että ehdittäisiin tähän päivään nopeammin. Historiaa ei haluta kantaa sielussa, koska se ei edistä tavaran lisäämistä, eli lajimme kuolemaa.

Siirtomaavaltainen kiire ja ahneus eli ajan riisto itseltämme on vainajiemme uudelleen tappamisen nopeuttamista. Aktiivista unohdusta. Vainajamme hiljaisen tiedon tyrkkäämme kirjoihin, tiedostoihin, pois sielun muistista. Eri asia, suostuvatko he sinne menemään.

Kirjoittaja on ohjaaja, näytelmäkirjailija, vain teatterinjohtajuudesta eläkkeellä.