Kolumnit

Pumpuliin kääritty petos

Veikko Valtonen
Veikko Valtonen

n malttanut odottaa ensi kevääseen. Silloin nimittäin tulee täyteen pyöreät 50 vuotta Rachel CarsoninÄänetön kevät -teoksen julkaisemisesta.

Tuo teos oli osaltaan aloittamassa kansainvälistä ympäristöliikettä. Alkuperäisen luonnon ihailulla ja suojelullakin oli jo pitkät perinteet, mutta nyt etusijalle nousi elämän ja elinkelpoisen ympäristön turvaaminen.

Carsonin Äänetön kevät on erikoinen teos. Sitä voi paikoin lukea kaunokirjallisuutena ja paikoin jopa kemian oppikirjana.

Carson kertoo hiiliatomista, joka mieluusti kerää kavereita ympärilleen. Neljän vetyatomin ja yhden hiilen porukasta syntyy metaanikaasu. Kun kolme vetyatomia pudotetaan porukasta pois ja tilalle otetaan saman verran klooria, syntyykin nukutusaineena käytetty kloroformi. Se on yksinkertainen esimerkki klooratusta hiilivedystä.

Kun kavereita tulee lisää ja niitä vaihdellaan sopivasti, päädytään dikloori-difenyyli-trikloorietaaniin. Tämä hirviö on Rachel Carsonin kirjan ”päähenkilö”. Se tunnetaan paremmin lyhenteenä DDT.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

DDT oli jo vanha keksintö, mutta vasta juuri ennen sotavuosia oli keksitty, että ainetta voitiin käyttää hyönteismyrkkynä. Sillä saatiin paljon hyvää aikaan. Miljoonat sotilaat pääsivät eroon heitä vaivaavista täistä. Hieman myöhemmin aloitettiin uusi sota, nyt tuhohyönteisiä vastaan. DDT oli taas menestys.

Seuraavalla vuosikymmenellä DDT:tä ja muita synteettisiä kemikaaleja käytettiin valtavia määriä maailman eri puolilla tuhohyönteisten tappamiseen. Carson kertoo monin yksityiskohtaisin tarinoin, millaisiin tuloksiin nämä ristiretket päättyivät.

Ensimmäisenä tuho kohtasi lintuja. Keväisen linnunlaulun hiljentymisestä tuleekin Carsonin teoksen nimi. Osansa saivat myös pienet nisäkkäät, riistaeläimet ja karja ja lopulta myrkytettyjen alueiden ihmiset.

Entä tuhohyönteiset? Monet lajit kehittivät itselleen vastustuskyvyn, eikä DDT enää tehonnut.

Carsonin teos herätti jyrkkää vastustusta. Yksi äänekkäimmistä oli tietysti kemianyhtiö DuPont, joka oli DDT:n tärkein valmistaja.

Myös tavalliset ihmiset väittivät vastaan. DDT oli hyödyllinen aine. Carsonin täytyi olla väärässä.

Carson toi kirjassaan esiin tutkimuksia, jotka osoittivat kuinka ympäristöön joutuneet myrkyt rikastuvat ravintoketjussa. Pienet pitoisuudet moninkertaistuvat, kun kemikaali kulkee vedestä pieneliöihin, niitä syöviin kaloihin ja edelleen petolintuihin tai ihmiseen.

Tämä oli 50 vuotta sitten outoa selitystä, mutta nykyään täysin ymmärrettävä tapahtumien kulku.

Vapaasti myynnissä olevat myrkyt olivat Carsonin mielestä pumpuliin kääritty petos. Ihmiset saattoivat ostaa kemikaaleja ilman, että heillä oli lainkaan tietoa niiden vaarallisuudesta.

Mitä opittiin? Aiheesta väiteltiin vuosia. Yhdysvalloissa DDT:n kieltäminen kesti tasan kymmenen vuotta Carsonin kirjan julkaisemisesta. Kirjoittaja itse ei ollut enää kokemassa sitä, sillä hän kuoli melko pian teoksen ilmestymisen jälkeen. Suomessa DDT:n käyttö sisätiloissa kiellettiin vuonna 1969 ja kokonaan 1976.

Mutta siis opittiinko jotain? Ihmiskunta valmistaa nykyään entistä vaarallisempia kemikaaleja ja määrät ovat sellaisia, että DuPontin DDT-tuotanto oli näpertelyä nykyiseen verrattuna (TS 6.5.).

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kemikaalien vaaroista ollaan toki tietoisempia nykyään. Siitä huolimatta uusia terveys- ja ympäristöuhkia tulee jatkuvasti ilmi. Lukemattomilla kemikaaleilla pystytään tekemään hyödyllisiä asioita. Sivutuotteena tuleva vaarallisuus voi toisesta näkökulmasta olla korkeintaan haitallisuus. Alan teollisuus on luonnollisesti entisessä roolissaan ja korostaa hyötyjä.

Entä tavalliset ihmiset? DDT:n sijasta päällimmäinen väittelyn aihe on nyt hiilidioksidi ja muut kasvihuonekaasut. Ilmastonmuutosta on yhtä vaikea havaita kuin myrkkyjen rikastumista ravintoketjussa. Mitä ei näe, sitä ei ole.

Kirjoittaja on Turun Sanomien toimituspäällikkö.