uomen valmistautuessa 1990-luvun lopulla talous- ja rahaliiton jäseneksi ay-järjestöt miettivät työmarkkinatoiminnan haasteita uudessa euro-Suomessa. Tuolloin oli tarve vahvistaa palkkaratkaisujen perusta euron käyttöönottoa varten. Tältä pohjalta syntyi ajatus palkankorotusvarasta, johon työvoimakustannusten korotuslinja sidottiin.
Palkankorotusvara rakentui tuottavuuden kehitykselle. Kansantalouden keskimääräisen tuottavuuskehityksen arvioon lisättiin inflaatioarvio ja näin saatiin työvoimakustannusten kasvun maksimi. Sen ylittäminen merkitsisi vaaraa kilpailukyvylle ja inflaation kiihtymistä.
Tupoissa pyrittiin noudattamaan hyväksyttyä linjaa ja sen pohjalle rakennettiin myös ajatus palkansaajien ostovoiman kehityksestä. Tuottavuuden kasvu loi pohjan ja ostovoima merkitsi irtisanoutumista nimelliskorotuksista: tärkeintä oli, mitä käteen jäi. Näin syntyi linja niin sanotuista maltillisista palkankorotuksista eli maltillisista nimelliskorotuksista.
Tuottavuus ja ostovoima olivat tärkeitä myös sisämarkkinoiden kehitykselle. Ostovoima-ajattelu toimi, kun palkankorotukset ja hallituksen talouspolitiikka sekä veroratkaisut kyettiin koordinoimaan.
Tupoista luopumisen jälkeen vanhat opitkin unohtuivat. Ongelmat korostuvat meneillään olevalla liittokierroksella.
Ensinnäkin: liittokierroksella kunkin sopimusalan tuottavuuden ja muiden näkymien tulisi vaikuttaa palkkaratkaisuun. Näin ei kuitenkaan ole, kun Elinkeinoelämän keskusliitto edellyttää, että teknologiateollisuuden palkka-ankkurin taso määrittelee muidenkin alojen palkat.
Toiseksi: liittokierroksella tuottavuus ei toimi mittarina julkisella sektorilla. Julkisen sektorin palkkojen kilpailukykyisyys pitää määritellä muilla tekijöillä. Kilpailukykyisyydestä on huolehdittava, jos haluamme, että julkinen sektori kykenee rekrytoimaan työvoimaa.
Meneillään oleva liittokierros ei ole helppo senkään takia, että inflaatio uhkaa karata käsistä. Riittävät palkankorotukset ovat nyt ainoa keino kompensoida inflaatio ja turvata palkansaajien ostovoima. Inflaatiosta onkin tullut merkittävä tekijä liittoneuvotteluissa. Maailmanmarkkinoiden tapahtumien seurauksena inflaatio voi olla pitempiaikainen ongelma. Tosin osa inflaatiosta on aivan kotikutoista.
Oman ongelmansa muodostaa myös aika, jota elämme. Yritykset maksavat ennätysosinkoja, ja johdon palkkataso ja palkitseminen eriytyvät kauas tavallisen palkansaajan arjesta. Asenteet eivät ole omiaan lisäämään keskinäistä ymmärrystä työmarkkinoilla.
Liittokierroksen hallitsemattomuutta kuvaa, että palkka–palkka-kilpailu on jälleen täällä. Toimialat kilpailevat toistensa kanssa palkankorotuksista helposti nousevin huudoin. Työmarkkinaratkaisujen tulee tukea menestystä ja hyvää tulosta.
Yritysten työvoimakustannusten hallinta on tarpeellista. Voi olla, että kansainvälistyvässä maailmassa työmarkkinoiden hallinta ja kyky koordinoida asioita poliittisen päättäjän kanssa on käypää tavaraa.
Suomen, täällä toimivien yritysten ja palkansaajien tulisi löytää yhdessä vastaus siihen, miten menestymme. Samanaikaisesti pitää löytää kyky menestyä kansallisesti ja kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.
Globalisaatiosta pitää oppia, mutta sen ei tarvitse antaa viedä kaikessa. Yritykset tarvitsevat joustavuutta, palkansaajat riittävää turvaa elämänsä rakentamiseen. Yli viidellä miljoonalla suomalaisella on kansallisiakin intressejä.
Vaikka tupoihin ei olekaan paluuta, yhteisiä etuja työmarkkinaratkaisuista löytyisi palkansaajien ja työnantajien välillä. Tuottavuus, tuloksellisuus, kilpailukyky, osaaminen, ostovoima ja työhyvinvointi ovat kaikki sovitettavissa yhteen. Jos tahtoa on.
Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja.
