Pääkirjoitus

Yhteinen uhkakuva lähentää

Presidenttien Dmitri Medvedev (Venäjä), Barack Obama (Yhdysvallat) ja Nicolas Sarkozy (Ranska) ilmeet Naton ja Venäjän neuvoston kokouksessa puhuvat puolestaan.
Presidenttien Dmitri Medvedev (Venäjä), Barack Obama (Yhdysvallat) ja Nicolas Sarkozy (Ranska) ilmeet Naton ja Venäjän neuvoston kokouksessa puhuvat puolestaan.

Jos kansainvälisessä taloudessa on toisinaan vaikea ennakoida suhdanteiden muutoksia, helppoa se ei ole kansainvälisessä politiikassakaan.

Kuka olisi Georgian sodan jälkeen 2008 rohjennut povata, että kaksi vuotta myöhemmin Nato ja Venäjä tekevät yhteisiä sotilaallisten uhkakuvien kartoituksia ja virittelevät yhteistyötä ohjustorjuntajärjestelmän rakentamiseksi.

Georgian konflikti jäädytti yhdellä iskulla läntisen sotilasliiton ja Venäjän suhteet. Sittemmin jää alkoi sulaa syistä, joissa ajallisella sattumallakin oli sijansa.

Finanssikriisin puhkeaminen ja demokraatti Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi vaikuttivat osaltaan siihen, että Venäjää alettiin kohdella ainakin periaatteessa tasavertaisena osapuolena. Lähentymistä ovat edistäneet myös vastavuoroiset turvallisuusintressit muun muassa Afganistanissa, Iranissa ja Keski-Aasiassa.

Yhteisen edun nimittäjää haettiin Lissabonissakin, jossa Naton ”sääntömääräisen” huippukokouksen lisäksi pidettiin Naton ja Venäjän neuvoston kokous. Presidentti Dmitri Medvedevin osallistumista pohjustettiin valmistelutoimilla, joista erityisesti Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen on saanut kiitosta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Rasmussen osoitti poliittistaktista taitoa nostaessaan agenadalle ensin turvallisuusriskien karoituksen.


Naton ja Venäjän todettua, että kylmä sota on lopullisesti historiaa, yhteinen uhkaaja oli helppo löytää Iranin kaltaisesta kolmannesta osapuolesta.


Lissabonin kokouspöytäkirjat jäävät historiaan dokumentteina, joissa ensi kertaa todentuu päätös Venäjän osallistumisesta Pohjois-Atlantin sotilasliiton puolustussuunnitteluun. Mitä se käytännössä tarkoittaa, onkin jo toinen kysymys.

Vaikka Venäjä on pyrkinyt modernisoimaan asevoimiaan, sillä tuskin vielä on paljoakaan sellaista alan teknolgista osaamista, jota suunniteltu ohjuskilven rakentaminen edellyttää. Poikkeuksena kutenkin maan omille alueille sijoitetut tutkajärjestelmät, joiden hyödyntämistä Venäjä ehätti jo ennen Georgian sodan hyhmiä väläyttää Natolle.

Maamme ulkopoliittinen johto otti Lissabonin tulokset vastaan tyytyväisenä siitä, että Venäjän ja Naton lähentymien on omiaan lisäämään lähiympäristömme vakautta. Samaan aikaan ulkoasiainhallinnossa valmistellaan tulevaisuuden linjauksia, joissa Suomi ankkuroituu puolustus- ja turvallisuupoliittikassaan ainakin seuraavat kymmenen vuotta Euroopan unioniin. Nato-optiota tietysti unohtamatta.

Entinen pääministeri Paavo Lipponen ei ole ainoa, joka on pannut merkille EU:n isoisten, Saksan ja Ranskan, kahdenvälisen aktiivisuuden Venäjän suuntaan ohi Brysselin. Tuskin Suomenkaan kannattaa unohtaa bilateraalisia suhteita, joiden ylläpidon jaloa taitoa opettelimme kylmän sodan pitkät vuosikymmenet.