Pääkirjoitus

Varoen veronmaksajan kukkarolle

Kun Euroopan unioni runsaat kymmenen vuotta sitten julkisti vuoteen 2010 ulottuvan Lissabonin strategian, sen olennaisena elementtinä oli tietoverkkojen kehittäminen ja laajakaistan takaaminen EU-kansalaisille.

Syyskuussa komissio linjasi, että laajakaista pitää olla kaikilla vuonna 2013. Nopeudeltaan 30 megabittiä sekunnissa oleva laajakaista tulisi olla käytössä vuonna 2020. Samaan aikaan vähintään puolella EU-kansalaisista pitäisi olla pääsy sadan megabitin yhteyteen.

Suomessa kaikilla pitäisi olla jo mahdollisuus yhden megan laajakaistaan. Tavoitteen täydellisestä toteutumisesta voidaan olla monta mieltä. Vuoteen 2015 mennessä suomalaisten käytössä tulisi olla jo sadan megabitin laajakaistayhteys, joka mahdollistaisi teräväpiirtotelevisiot ja raskaat tiedostosiirrot.

Tavoitteet luovat tarvittavaa painetta niin operaattoreille kuin julkiselle vallalle. Mutta mitä lähemmäs aikarajat tulevat, sitä kiivaampana käy keskustelu maksajista, palvelun kattavuudesta ja sen todellisesta tasosta.

On alusta asti ollut selvää, ettei sadan megabitin laajakaistaa voida taata joka niemeen ja notkelmaan ilman yhteiskunnan eli valtion, kuntien ja EU:n tukea. Laajakaista on osa peruspalvelua, jonka edessä kansalaisten tulisi olla yhdenvertaisia.

Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen totesi tiistaina, että tavoite toteutetaan tarvittaessa vaikka valtion rahoitusosuutta lisäämällä (Yle 16.11.). Samalla hän hämmästelee operaattorien haluttomuutta tehdä urakkatarjouksia.

Operaattorit kehittelevät kiivaasti varsinkin alan mobiilitekniikkaa, joka useimmissa tapauksissa täyttää nopean laajakaistan velvoitteet. Julkisen lisätuen lupaamisessa – vaikka tasa-arvon nimissä – kannattaa kuitenkin olla varovainen. Myös operaattoreilla ja palvelun käyttäjillä on vastuunsa.