un menee tarpeeksi kauas tulee lähemmäksi, sanotaan. Tämän viisauden mukaan venäläiset hankkivat Afganistanista aikoinaan kokemuksen, jota amerikkalaiset ovat seuranneet. Ja tulokset ovat samoja.
Joulusta vuonna 1979 helmikuuhun 1989 yrittivät silloiset neuvostoliittolaiset pitää yllä poliittista herruutta Afganistanissa. He epäonnistuivat.
Noihin vaiheisiin sattui myös niin osuvasti, että Moskovasta käsin valvoi Afganistan operaatiota muuan KGB-kenraali, nimeltään Viktor Vladimirov, toisissa yhteyksissä Suomessa kovin tuttu.
Kävin tämän miehen kanssa 1980-luvun lopulla keskustelun, jossa kysyin, mikä meni pieleen, miksi Neuvostoliiton mahtavat sotavoimat eivät saaneet maahan kunnon komentoa. Vastaukseksi sain, ettei huumeiden viljelyä pidättele mikään. Lähes koko maailman unikontuotanto oli tärkeämpää kuin mikään muu.
Vaikka useimmat unikkolajit ovat lähinnä koristekasveja, on mukana myös oopiumia tuottava lajike (Papaver somniferum). Se on pahan alku ja juuri, sillä tämän kasvin tuotannosta väitetään jopa 97 prosenttia tulevan Afganistanista.
Suomalaisia joukkoja lisätään parhaillaan alueelle. On kysymysten aika.
Milloin Suomen hallitus esittelee sen toimintaohjelman, jolla suomalaiset sotilaat eivät enää ole huumekasvien viljelyn takuumiehinä?
Milloin maamme hallitus tekee selväksi, ettei sen toimintastrategiasta päätetä Washingtonissa?
Koska hallituksemme lukee, mitä on kirjoitettu maamme allekirjoittamissa huumeiden vastaisissa sopimuksissa?
Kohtalainen lukuharjoitus olisi myös, jos Suomessa vaivauduttaisiin tutustumaan, mihin Suomi on sitoutunut hyväksymällä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksymisen jälkeen kansainvälinen yhteisö on kyennyt luomaan melko kattavan institutionaalisen verkoston ihmisoikeuksien suojelemiseksi.
Yksi suurimmista haasteista on kuittenkin saada valtiot toteuttamaan ihmisoikeussitoumuksensa käytännössä.
Mitä tekee Suomi?
Kirjoittaja on valtioneuvos.
