un paljakka avautuu hiihtäjän edessä, laajenee myös mieli ja sen rauha. Yöllä taivas taipuu pimeyden säkenöiväksi kanneksi, jossa avaruuden tähtimeri huimaa ja viettelee. Tuntureiden taika on väkevä ja puhdas, niiden maailma kuin tarujen kehto.
Saamelaisten rikas mytologia ja monivivahteinen perinnekulttuuri hehkuu pohjoisen villiä lumoa. Lapin alkuperäiskansa näki itsensä oikeassa suhteessa luontoon. Luonto on suuri ja mahtava, ihminen sille alisteinen ja pieni. Näitä näkijöitä on Suomessa enää 9 000, koko maailmassa 75 000.
Etelän mies tuli aikoinaan ja puristi saamelaiset alueiltaan ja ulos kulttuuristaan. Tämän päivän myötämielisyyskin on osin kosmeettista. Talousmetsät jyräävät yhä poronhoitoa. Arvostuskin on myöhäisherännäistä: Saamen lippu, sen kielet ja kulttuurikeskus ovat kuriositeetti. Joskin arvokas ja vaalittava sellainen.
Kun istuu tunturin laella ja näkee autiomaan jylhän loputtomuuden, on jakosuhde selvä: Ihminen on kakkonen ja puut, vaarat, kurut ja niiden asukit ykkönen. Mietin kuinka moni hiihtohississä istuva tuumii samoin. Vaijerikone suoltaa rinteeseen joukkoa, josta osa on trendikkäinä kiilteleviä kuin konvehdit liukuhihnalla. Hölinä käy ja diskojumputus pauhaa.
Kaikki hiihto on hyvästä, mutta näkeekö mainitun jakosuhteen, jos huulet vaaleanpunaisessa tökötissä nykii merkkikuteiden nimiä näkyviin. Ihminen ei usein käsitä omaa pienuuttaan. Eritoten ei ryhmässä. Ei, vaikka rinteen koko joukko hukkuu neulankärkeä pienemmäksi olemattomuudeksi tämän valtavan luontoavaruuden sylissä.
Ihminen on sosiaalinen olento ja hyvä niin. Hakeudumme toistemme seuraan ja muodostamme yhteisöjä, kyliä ja kaupunkeja, maita ja niiden liittoja. Kaikki megalomania on minusta kuitenkin puistattavaa. Myös yhteisöissä. Kaupunki ei jostain syystä riitä, vaan pitäisi olla miljoonakaupunki. Suomessa on lähes alemmuudentuntoa aiheesta ja Helsinki repii kynsin hampain lähikuntia itseensä.
Ei metropoleissa ole mitään automaattisesti autuaaksi tekevää. Päinvastoin. Niissä on liikaa hysteriaa, melua, kilpailua, kiirettä, köyhyyttä, rikollisuutta ja neuroottisuutta. On toki myös taiteellis-, älyllis-, tieteellis- ja innovatiivisia keskittymiä. Mutta kenen ulottuvilla? Aivan oikein, niiden, jotka keskittymän synnyttävät. Kaupungin koko on harhauttava korrelaatio, kyse on ajattelun ja kykyjen suuruudesta.
Slow life on muodikas ilmaisu tarkoittaen hitaampaa elämää. Suomeksi se tarkoittaa elämistä hieman kuten ennen. Aikaa oli yksinkertaisesti enemmän. Monille on yllätys, että tänäkin päivänä voi itse päättää ajankäytöstään. Herrahissistä voi nousta pois ja muuttaa jopa pienemmälle paikkakunnalle.
Suomen tasaisempi asuttaminen ja uudelleen elävöittäminen on mielestäni onnellinen välttämättömyys. Voi siis pärjätä myös vähemmällä rahalla ja romulla ja saada jotain tuhottomasti paljon arvokkaampaa; mielenrauhaa ja oikeaa onnellisuutta.
En nyt tarkoita, että muutetaan joukolla kotaan ja aletaan kuivalihadieetti. Vaikka Lappiin muuttokin on varteenotettava vaihtoehto. Kun on aikaa ajatella ja tuntea, herkistyy ympäristönsä suhteen. Elämän ja elollisten kunnioitus kasvaa. Eikä Lapin revontulissa ja seitavoimissakaan ole moittimista. Lentävistä noidista puhumattakaan.
Kirjoittaja on tanssija-koreografi.
