Kun Rauman keskustasta lähtee kulkemaan Kuninkaankatua pitkin kohti Hauenguanoa, kohtaa ennen pitkää talon, jossa Hj. Nortamo vietti lapsuutensa. Mutta toinenkin kirjallinen muistolaatta koristaa erästä Kuninkaankadun rakennusta Nortamon lapsuudenkodin välittömässä läheisyydessä.
Rauman murteella sepitettyjen jaaritusten legendaarinen mestari Nortamo ei esittelyjä kaipaa; ainakin hänen nimensä on tuttu niillekin, jotka eivät kenties ole tarttuneet murrekirjallisuuteen. Mutta kuka on tuon toisen muistolaatan mainitsema kirjailija Unto Koskela ?
Vaikka Koskelan nimi on useimmille tuntematon, samaa ei voi sanoa hänen hätkähdyttävästä runostaan Kuubalainen serenadi . Harvasta tekstistä on kotimaisen lyriikan perinteessä tullut yhtä tunnettua. Ellei Koskelan elämä olisi katkennut tavattoman varhain, Kuninkaankadun kuuluisampi poika olisi saattanut saada työlleen pitkäaikaisemman jatkajan.
Koskelan (1908 - 1934) syntymästä tulee 3. joulukuuta kuluneeksi päivälleen sata vuotta.
Elokuvateatteri Titania
Unto Koskelan nimi alkaa esiintyä monenlaisina kirjallisina mainintoina 1930-luvun taitteesta alkaen; hän liikkui sekä Helsingin että Turun taiteellisissa ja akateemisissa piireissä. Mutta merkittävä kirjallinen yhteys on osoitettavissa jo 1920-luvun puolimaissa, jolloin alle 20-vuotiaat Koskela ja Mika Waltari tutustuivat kristillisillä nuorisopäivillä Tyrväällä.
Seikka vilahtaa Panu Rajalan järkälemäisessä teoksessa Unio mystica , mutta seikkaperäisemmin asiasta kertoo Tapio Niemi kirjassaan Outo mies - outo reitti . Tutustuminen merkitsi paljon sekä Waltarille että Koskelalle, ja niinpä Waltari vieraili Raumalla ja kävi Koskelan vanhempienkodissa.
Waltari istui myös katsojana ja kuuntelijana raumalaisessa elokuvateatteri Titaniassa, kun nuori Koskela taskurahoja ansaitakseen hyvinkin usein säesti mykkäfilmejä. Titania kuuluu niihin nuoruuden kiinnekohtiin, jotka leimallisimmin kuvaavat Koskelan lyhyeksi jääneen uran vaiheita.
Suosiollisia unia
Aurajokeen on vuosisatojen varrella joutunut kaikenlaista.
Vappuyönä 1930 sinne lensivät runoilija Kaarlo Sarkian ja hänen ystäviensä huopahatut. Oli siirrytty kevääseen ja kohti suvea; kenties talven ja ikävien ajatusten symbolit joutivat vesilinnuille. Myöhemmin päivällä Unto Koskela, yksi seurueen jäsenistä, torkahti Auran rannoille. Sarkia kiinnitti nukkuvan selkään lappusen, jonka ruotsinkielinen teksti puhui unen suosiollisuudesta runoilijoille.
Kun 1920-luku kääntyi 1930-luvuksi, Turun kaduilla asteli raumalainen runoilija, jonka ainoaksi kokoelmaksi oli jäävä Purjeet sumussa . Koskelan Turun-kausi ei ollut pitkä, mutta se merkitsi paljon hänen kirjalliselle uralleen. Hän itse taisi myös merkitä paljon kirjallisille kavereilleen, sillä hänet mainitaan yllättävän lukuisissa elämäkerroissa ja muisteluksissa.
Koskelan lyhyt intensiivinen kirjailijanura tuotti neljä teosta: runokokoelman, kaksi romaania ja raumanmurteisen matkakirjan. Suppean tuotannon kestävin osa ansaitsee kyllä muistamisen.
Tulenkantajien eksotiikka oli ruokkinut kanaalin varrella säkeitään sepittäneen koulupojan kynää. Mutta myrskyävä meri ei jäänyt vain romanttisen kaihomielen kohteeksi. Texas-Jackin seikkailuja suomentanut nuorukainen teki myöhemmin totista työtä muun muassa Pohjois-Atlantin sillilaivastossa. Nuori raumalainen imi vaikutteita ja etsi elämyksiä. "Aikaa tuntui olevan vähän", on Tauno Koskela kirjoittanut isostaveljestään kokoomateoksessa Tulen ja veden kasvot .
Unto Koskelan osallistumisesta kalastuslaivastojen arkiseen työntekoon kertoo Tapio Niemi kirjassaan paljonpuhuvia esimerkkejä.
Purjeet sumussa
Maaliskuussa 1930 ilmestyi Unto Koskelan esikoisteos, runokokoelma Purjeet sumussa . Se on nyt luettuna vakuuttava osoitus siitä, miten suuressa määrin merellinen ympäristö inspiroi nuorta lyyrikkoa. Realististen merellisten kuvien rinnalla ulapat siivittävät myös mielikuvituksellisia miljöitä.
Yllättävintä oli, että kun kokoelma asiallisista ja kannustavista kritiikeistä huolimatta olisi vääjäämättä vaipunut unohduksiin, yksi sen teksteistä tuli niin tunnetuksi, että Koskelan koko kirjallinen jälkimaine lepää paljolti tämän ainokaisen runon varassa. Kysymys on luonnollisesti anapestimittaisesta Kuubalaisesta serenadista ; sana 'serenadi' kirjoitettiin vielä tuohon aikaan kahdella a:lla. Runo ilmestyi aikoinaan paitsi kokoelmassa myös Suomen Kuvalehden palstoilla (numerossa 6/1930).
Mittava teossarja Suomen musiikin historia kertoo Populaarimusiikki -osassaan, että ensimmäisenä Kuubalaisen serenadin levytti Ture Ara 1942 Imperial-levymerkille; Kristalli-konserttiorkesteria johti George de Godzinsky . Arvaamattoman paljon Kuubalaisen serenadin suosioon vaikutti se, että tekstin sävelsi nimimerkki Salamanteri eli Juhani Pohjanmies .
Kun Purjeet sumussa ilmestyi parikymmentä vuotta sitten uusintapainoksena (Painorauma 1986), Tauno Koskela kertoi saatesanoissaan sangen yllättävän kirjallisen yksityiskohdan. Kuubalaista serenadia oli käsitelty professori V. A. Koskenniemen runoanalyysiharjoituksissa Turun yliopistossa keväällä 1946; puolisentoista vuosikymmentä aikaisemmin myös Unto Koskela oli suorittanut Koskenniemelle ainakin yhden luentosarjan.
Sodanjälkeisten analyysiharjoitusten osanottajat löysivät tekstistä trubaduuriaiheen ja merimieslaulujen tunnelman lisäksi myös esimerkiksi kirjallisen parodian ja epikurolaisen, bakkanttisen lyriikan aineksia; yhteyksiä osoitettiin myös Carl Michael Bellmanin traditioon. Selvimmät yhtymäkohdat Kuubalaisella serenadilla oli kuitenkin Tulenkantajien eksotiikkaan; runo edusti Tauno Koskelan sanoin samaa hilpeää ja haikeaa lajia kuin vaikkapa P. MustapäänTripolis .
Tauno Koskela lisää vielä, että yhtäläisyyksiä on osoitettavissa myös Nortamon Espanjattaren tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja tunnelmiin.
Saatesanat ilmestyivät, kun Koskenniemen harjoituksista oli kulunut jo nelisenkymmentä vuotta. Mutta Tauno Koskela oli käsitellyt veljensä kirjallista uraa jo 1947 kahdessakin kokoomateoksessa: Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon (WSOY) ja Meistä tuli kirjailijoita (Gummerus).
Romaanikaksikon maailmaa
Kotimaisen kirjallisuuden kolmikymmenluku on täynnä unohdettuja romaaneja. Osa on pölyttynyt syystä, osa suotta. Unto Koskelan Hedelmätön puu (1932) - Toivo PekkasenTehtaan varjossa -romaanin aikalainen - kuuluu näihin syrjälle huuhtoutuneisiin. Koskela kuvaa epilepsiaa sairastavan miehen avioliittoa päähenkilön omin silmin. Hedelmättömän puun jatko Helena ja valhe (1933) vaihtaa näkökulmaa ja antaa puolison puhua.
Omassa ajassaan Hedelmättömän puun taiteelliseen merkitykseen vaikutti ennen kaikkea se, että Koskela kirjoitti hienosyisistä ja kipeistä ongelmista niin älyllisesti ja selvällä tyylitajulla. Hän oli modernin proosakoulun varhaisia kasvatteja, ranskalaisten mestareiden aloitteleva pohjoinen oppilas.
Kun Olavi Paavolainen samoihin aikoihin siivosi kirjallista lastenkamaria, hänen ohjelmanjulistuksensa vaati siirtymistä ulkonaisesta tapainkuvauksesta vivahteikkaaseen psykologiaan. Tämän päivän näkökulmasta on helppo ounastella, että Koskela saattoi lukea Paavolaisen Suursiivouksen mielikseen ja opikseen.
Hedelmätön puu ei kenties kohoa kotimaisen proosan historian kiistattomaan kärkeen. Mutta yksi varhaisista psykologisista romaaneistamme se on. Lupaus, josta kolmikymmenluvun johtavat kriitikot puhuivat, jäi vaille kypsymistään.
Kun Hedelmätön puu ja Helena ja valhe julkaistiin 1944 uudestaan yhteispainoksena, Matti Kurjensaari tähdensi saatesanoissaan oikeutetusti, että vakuuttavien näyttöjen jälkeen Unto Koskelalta olisi ollut lupa odottaa merkittävää jatkoa, ellei sairaus olisi tullut väliin.
Valkokankaan maisemia
Hannu Leminen ja Ilmari Unho laativat Koskelan romaanikaksikosta 1947 elokuvakäsikirjoituksen, jonka perusteella syntyi Lemisen ohjaama filmi Hedelmätön puu . Keskeisissä rooleissa nähtiin Helena Kara , Rauli Tuomi ja Joel Rinne .
Erikoisempaa ja hiukan huvittavaakin on, että myös runo Kuubalainen serenadi on filminnetty. Ville Salminen ohjasi suvella 1951 siihen perustuvan elokuvan Rion yö . Havannan asemesta liikutaan siis toisessa Latinalaisen Amerikan suomalaisittain eksoottisessa kaupungissa - ja kokonaan oivaltamatta tuntuu elokuvan tekijöiltä jääneen se, mihin alkuperäisen runotekstin kuvalliset kiertoilmaukset viime kädessä viittasivat.
Tapio Rautavaara , Lasse Pöysti ja Leif Wager kohtasivat Rion salaperäisessä yössä sepitteellisen mutta valloittavan Carmen Conchitan.
Tom lauloi niin murheellisesti, ja säesti Watkinson.
Kirjoittaja on Turun Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on julkaissut muun muassa teoksen Kirjojen Turku.
JOUKO GRÖNHOLM
