Venäläisillä energiayhtiöillä on huomattavia investointeja Itämeren alueen maiden energiasektorilla. Investoinnit ovat keskittyneet pääasiallisesti valtion hallitsemalle kaasu- ja öljy-yhtiö Gazpromille sekä yksityiselle öljy-yhtiö Lukoilille. Gazpromilla on omistuksia erityisesti Baltian, Puolan ja Saksan kaasusektorin yrityksissä. Lukoil puolestaan omistaa polttoaineiden vähittäismyyntiyrityksiä Baltian maissa sekä Puolassa. Suomessa Lukoil omistaa Teboilin.
Maantieteellisesti venäläiset energiainvestoinnit keskittyvät erityisesti Itämeren itäosiin eli Suomeen, Puolaan ja Baltian maihin. Pienempi mutta silti merkittävä osa investoinneista on mennyt Itämeren eteläosan suuriin maihin Saksaan ja Puolaan. Venäjän energiainvestoinnit eivät ole merkittäviä alueen länsiosan maissa. Ruotsi, Tanska ja Norja eivät muutoinkaan ole muun Itämeren alueen tavoin riippuvaisia Venäjän energiasta. Tämä on lähinnä Pohjanmeren energiavarantojen ansiota.
Venäjän merkitys energian toimittajana Itämeren alueella on hyvin tärkeä. Vuonna 2007 Venäjä toimitti lähemmäs puolet kaikesta Itämeren alueella kulutetusta maakaasusta. Esimerkiksi Suomi ja Baltian maat ovat maakaasun tuonnin suhteen käytännössä täysin riippuvaisia Venäjästä. Alueen ylivoimaisesti suurin energiankuluttaja Saksakin toi yli 40 prosenttia maakaasustaan Venäjältä.
Venäjä on alueella myös merkittävä öljyn toimittaja. Noin 75 prosenttia Suomen raakaöljytuonnista 2007 oli peräisin Venäjältä. Saksan tuonnista venäläisen raakaöljyn osuus on ollut viime vuosina noin kolmannes.
Itämeren alueen tärkein energiainfrastruktuuri liittyy useimmiten Venäjään. Gazprom valmistelee Itämeren pohjalla Venäjältä Saksaan kulkevaa Nord Stream -kaasuputkea. Öljyputki Druzhban pohjoinen haara puolestaan kuljettaa raakaöljyä Valko-Venäjän läpi Saksaan ja Puolaan.
Druzhba-öljyputken Baltian satamiin johtavat haarat Latvian Ventspilsissä sekä Liettuan Butingessa ovat viime vuosina tyhjentyneet. Öljy on ohjattu uuden 2000-luvulla valmistuneen putkiston (BPS) myötä Suomenlahdelle venäläiseen Primorskin öljysatamaan. Uuden suunnitellun öljyputken (BPS-2) myötä Suomenlahdelle saattaa tulla toinenkin suuri öljysatama Ust-Lugaan.
Itämeren alue tärkeä myös Venäjälle
Itämeren alueesta on muodostunut Venäjälle yksi energiastrateginen painopistealue. Venäjän raakaöljystä yli puolet viedään Itämeren alueen maihin tai Itämeren alueen läpi. Kaasuputki Nord Streamin valmistuminen puolestaan siirtäisi maakaasuviennin painopisteen Itämeren alueelle.
Venäjän energiapolitiikan strategisia tavoitteita ovat suorat yhteydet suurille energiamarkkinoille Saksaan ja Länsi-Eurooppaan sekä energian viennin kauttakulkumaiden taloudellisen ja poliittisen merkityksen vähentäminen.
Saksa on Venäjän energiastrategian kannalta Itämeren alueen tärkein maa. Saksa kuluttaa esimerkiksi venäläistä maakaasua yli kaksi kertaa enemmän kuin muut Itämeren alueen maat yhteensä. Lisäksi Länsi-Euroopan suuret kaasumarkkinat ovat maantieteellisesti Saksan takana. Siten on selvää, että jo puhtaasti taloudellisista syistä Venäjä huomioi Itämeren alueen energiastrategiassaan erityisesti Saksan. Muun Itämeren alueen energiaratkaisut ovat siten osin alisteisia Venäjän ja Saksan energiasuhteelle, kuten esimerkiksi Nord Stream -hanke on kouriintuntuvasti osoittanut.
Nord Stream -hankkeen toteutuminen on tosin vielä epävarmaa. Pääministeri Vladimir Putin hoputtikin 13.11. eurooppalaisia päättämään osaltaan hankkeesta tai Venäjä saattaa suunnata investointinsa muualle.
Euroopassa on havaittavissa Venäjän pyrkimys siirtää energiavientinsä painopiste maanosan etelä- ja pohjoisreunoille. Uuden infrastruktuurin myötä Venäjän öljyvienti on siirtynyt hiljalleen sekä Mustanmeren että Itämeren alueen venäläisiin satamiin entisten neuvostotasavaltojen sijaan.
Maakaasun viennissä suuntaus on sama kuten Mustallemerelle ja Balkanille suunniteltu South Stream -kaasuputki sekä sen Itämeren alueelle suunniteltu sisarhanke Nord Stream ovat osoittaneet.
Eniten länsimedian huomiota ovat herättäneet Venäjän kädenvääntö erityisesti Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa öljyn ja kaasun transit-maksuista, joissa Venäjä on jo turvautunut lyhyisiin jakelukatkoksiin, jotka ovat heijastuneet Länsi-Eurooppaan saakka.
Kauttakulkumaiden taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan väheneminen on toki näkynyt myös Itämeren alueella. BPS:n kaltainen Venäjän sisäinen uusi öljyputki on ollut omiaan vähentämään Venäjän öljyviennin riippuvuutta Baltian maista sekä vähentämään energian kauttakulun kustannuksia. Samoin Nord Stream vähentäisi valmistuessaan Venäjän kaasuviennin riippuvuutta Puolasta ja Baltian maista sekä vähentäisi kauttakulun kustannuksia.
Energiavientiä hajautetaan
Energiainfrastruktuurin kehitystä Itämeren alueella on lisäksi syytä tarkastella Venäjän globaalin energiastrategian puitteissa. Venäjän ensisijaisena pyrkimyksenä on energianvientinsä hajauttaminen kuljetusreittejä lisäämällä. Itämeren maakaasuputkihanke onkin osa maan globaalia energiastrategiaa, joka tähtää vientikapasiteetin ja sitä kautta strategisten vaihtoehtojen lisäämiseen erityisesti maakaasusektorilla.
Mustanmeren alueelle suunniteltu kaasuputki South Stream tulee toteutuessaan Itämeren kaasuputken tavoin kiertämään konfliktiarat valtiot Kaukasuksen alueella ja takaamaan suoran maakaasun kuljetusreitin Venäjältä Eurooppaan.
Vaikka sekä Nord Streamin että South Streamin toteutumiseen liittyy toistaiseksi vielä joitakin epävarmuustekijöitä, molemmat hankkeet palvelevat Venäjän energiastrategiaa lisäämällä kuljetuskapasiteettia paljon tuotantokapasiteettia nopeammin, mikä puolestaan lisää strategista liikkumavaraa energiantoimitusten suhteen.
Maakaasuputkihankkeiden lisäksi Venäjä suunnittelee myös nesteytetyn maakaasun tuotantolaitosten pystyttämistä Barentsinmeren alueelle ja maakaasutankkereiden ostamista. Toteutuessaan suunnitelmat nesteytetyn maakaasun tuotannosta ja kuljetuksesta toisivat Venäjälle uuden merkittävän energian jakelukanavan ja lisäisivät oleellisesti kuljetuskapasiteettia sekä Eurooppaan että Yhdysvaltoihin.
Euroopan kannalta Venäjän energiainfrastruktuurin ja erityisesti suorien vientireittien kehittyminen on energiatalouden näkökulmasta suotavaa.
Energiaturvallisuuden kannalta tilanne on kuitenkin monimutkaisempi, sillä useampi vientireitti tarkoittaa samalla myös suurempaa strategista liikkumavaraa energiantoimittajalle, ja sitä kautta Euroopan maiden neuvotteluasemien heikkenemistä. Kun kuvaan otetaan mukaan myös suunnittelut infrastruktuurihankkeet Kiinan ja Kaukoidän suunnalla, Euroopan energiaturvallisuuden paraneminen näyttäytyy entistä kyseenalaisempana.
Kuljetusreittejä kehitetään tuotannon kustannuksella
Venäjällä kehitteillä olevat, maakaasun tuotannon lisäämiseen tähtäävät suurhankkeet ovat optimististenkin ennusteiden mukaan huomattavasti jäljessä infrastruktuurihankkeiden aikatauluista. Venäjällä onkin jo nyt lisääntyvä tarve maakaasun tuontiin naapurivaltiosta täyttääkseen tämänhetkiset toimitusvelvoitteensa.
Barentsinmerellä sijaitsevan Shtokmanin valtaisan maakaasukentän hyödyntämistä on päätetty lykätä toistaiseksi; juuri Shtokmanin odotettiin kuitenkin tuottavan pääosan Itämeren kaasuputkeen pumpattavasta maakaasusta.
Venäjän valtion maakaasuyhtiö Gazprom on viimeisimpien tietojen mukaan asettamassa etusijalle Yamalin niemimaalla sijaitsevien kaasukenttien kehittämisen. Vaikka Yamalin hankkeiden kustannusarvio nousee Shtokmaniakin korkeammaksi, ensiksi mainittujen etuna venäläisnäkökulmasta on, että Gazprom kykenee suoriutumaan hankkeista omin voimin, kun taas merenalaisen Shtokmanin esiintymän kehittäminen vaatisi teknologisten haasteiden vuoksi ulkomaisten kumppanien mukaantulon hankkeeseen.
Maakaasun tuotannon Yamalin niemimaalla voidaan kuitenkin optimistisimpienkin arvioiden mukaan odottaa alkavan vasta vuoden 2015 tienoilla.
Ottaen huomioon maakaasun kotimaisen kysynnän kasvun sekä se, ettei Venäjän maakaasun tuotanto nykyennusteiden valossa tule kasvamaan läheskään yhtä nopeasti kuin maan vientikapasiteetti, tullaan lähivuosina tilanteeseen, jossa yhä useammat valtiot kilpailevat entistä pienemmistä energiantoimituksista.
Yhdistettynä Venäjän kannalta suotuisaan energiainfrastruktuurin kehitykseen, tämä merkitsee maan energiapoliittisen vaikutusvallan lisääntymistä entisestään. Venäläisten energiayhtiöiden ja erityisesti valtionyhtiöiden investoinnit ovatkin viime vuosina suuntautuneet ensisijaisesti maan ulkopuolisiin infrastruktuurihankkeisiin sekä Euroopan jakelusektorille kotimaisen tuotantosektorin sijaan.
Venäjän kansainvälinen energiastrategia nojaa tällä hetkellä pitkälti hajota ja hallitse -periaatteeseen. Kehittämällä vienti-infrastruktuuriaan samanaikaisesti sekä Pohjois- ja Etelä-Euroopassa ja vähentämällä entisten energian kauttakulkumaiden vaikutusvaltaa Venäjä onnistunee entistä tehokkaammin solmimaan kahdenvälisiä energian toimitussopimuksia isojen EU-maiden kanssa.
Erityisesti Itämeren alueella tämä tarkoittaa pienten valtioiden neuvotteluvallan heikkenemistä entisestään, mikä puolestaan etäännyttää Euroopan unionia sen peräänkuuluttamasta yhtenäisestä energiapolitiikasta.
Kirjoittajista Stefan Ehrstedt toimii yliassistenttina ja Peeter Vahtra tutkijana Turun kauppakorkeakoulun Pan-Eurooppa Instituutissa.
