Aliot

Arkkipiispa ei vaatinut Salamaa raastupaan

TS/Jonny Holmén<br />Arkkipiispa Martti Simojoki oli 1900- luvun merkittävimpiä ja arvostetuimpia suomalaisia kirkollisia vaikuttajia.
TS/Jonny Holmén
Arkkipiispa Martti Simojoki oli 1900- luvun merkittävimpiä ja arvostetuimpia suomalaisia kirkollisia vaikuttajia.

Pitkääkin elämäntyötä tarkasteltaessa saattaa toisinaan käydä niin, että yksi dramaattinen episodi ohittaa mielenkiinnon kohteena monta tärkeämpää ja syvällisempää aihepiiriä.

Arkkipiispa Martti Simojoen elämäntyötä luonnehdittaessa näin on käynyt toistuvasti. Yhdessäkään Simojokea käsittelevässä kirjassa, artikkelissa tai elämäkerrallisessa katsauksessa ei ole voitu sivuuttaa niitä syksyn 1964 tapahtumia, jotka liittyvät Hannu SalamanJuhannustanssit -romaanin vastaanottoon.

Simojoki (1908-1999) oli aloittanut arkkipiispana 1. syyskuuta 1964. Hänen syntymästään tulee 17. syyskuuta 2008 kuluneeksi päivälleen sata vuotta.

Kuumaa kirjasyksyä

Kotimainen kirjasyksy 1964 oli poikkeuksellisen kuuma. Vähiten asiaan ei vaikuttanut se, että Timo K. Mukka oli debytoinut väkevällä romaanilla Maa on syntinen laulu . Se poimi aineksiaan laestadiolaisesta herätysliikkeestä - tarkkaan ottaen korpelalaisuudesta.

Salaman Juhannustansseista samaan aikaan virinnyt kohu nousee alkaneena syksynä jälleen kerran julkiseen keskusteluun, kun televisiossa nähdään marraskuussa minisarja Katso ihmistä . Nuoreen lahjakkaaseen kirjailijaan kohdistunut syytösten ja pahastuksen hyöky huipentuu siinä jumalanpilkkasyytteeseen sekä oikeudenkäyntiin kirjailijaa ja romaanin kustantajaa vastaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

"Ajatus aiheesta syntyi helmikuussa 2006 osittain Tanskassa alkaneesta niin sanotusta pilakuvakiistasta. Silloinkin puhuttiin jumalanpilkasta. Rinnastamatta yksioikoisesti Juhannustanssit -kiistaa ja nykyhetkeä vastaavat tilanteet sisältävät samansuuntaisia aineksia kuin Salama-sota", on käsikirjoittaja Kari Hukkila kertonut.

Arkkipiispan todellinen rooli

Yksi niistä mielikuvista, jotka yleisessä tietoisuudessa liittyvät Juhannustanssien synnyttämiin kiistoihin, koskee suoraan arkkipiispa Martti Simojoen roolia. Sangen laajalti ja usein on ajateltu, että juuri Simojoki käynnisti oikeusprosessin. Siitä hänen kriittisessä Salama-arviossaan ei kuitenkaan ollut kysymys.

Aili Simojoki toteaa Herättäjä-yhdistyksen 1995 julkaisemassa teoksessaan Veljeni Martti , että arkkipiispa toki paheksui selväsanaisesti Salaman romaanihenkilöiden kielenkäytössä esiintyvää tapaa puhua Raamatusta .

Saman tien Aili Simojoki kiteyttää yhtä selväsanaisesti: "Mahtava vyörytys alkoi aina oikeusjuttua myöten. Tätä ei kirjan paheksuja suinkaan ollut toivonut. Saa nähdä, milloin nykyiset toimittajat toteavat asian oikean kuvan."

Aili Simojoki viittaa kahteen seikkaan: toisaalta arkkipiispan puheeseen, toisaalta kokoomuksen kansanedustajien eduskuntakyselyyn, joka johti raastupaan. Arkkipiispan puhe ei tähdännyt oikeustoimiin; se vain ilmaisi kirkon johtajan kriittisen asenteen Juhannustanssien sisältämään fiktiiviseen pilasaarnaan.

Hannu Salama soitti ovikelloa

Syksyisenä päivänä 1964 sattui episodi, johon ei ole julkisuudessa järin paljon viitattu. Simojoki oli jo arkkipiispa, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt muuttaa Turkuun. Eräänä päivänä hänen asuntonsa ovikello soi Helsingin Topeliuksenkadulla.

Käytävässä seisoi Hannu Salama (jota Simojoki tosin ei heti tunnistanut). Vaikka ovikelloa soittanut mies oli Simojoen mielestä "semmoinen reuhkanen", hän kutsui tämän sisälle. Tässä tilanteessa Salama sanoi: "Te olette vienyt minulta ammattini."

Tapaaminen kesti viitisentoista minuuttia, eikä Simojoki myöhemmin muistellut sitä miellyttävänä kokemuksena. Molempien osapuolten kannat tulivat kuitenkin selviksi.

"Raastupa ei ole kirkon tie"

Yli 40 vuotta myöhemmin on kiinnostavaa katsoa, miten Juhannustanssit -kohun alkuvaiheissa asennoitui toisaalta Kotimaa toisaalta Parnasso . Ensinnäkin Kotimaa repäisi Simojoen kansanopistolaitoksen 75-vuotisjuhlassa pitämän puheen koko etusivun levyisin otsikoin. Mutta vain hetkistä myöhemmin, alkavan oikeusprosessin jo käynnistyttyä, Kotimaa ilmoitti pääkirjoituksessaan, että "raastupa ei ole kirkon tie".

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirjallisuuslehti Parnasso , jonka asema oli vuoden 1964 suomalaisessa lehdistössä huomattavasti vahvempi kuin nykyisin, käsitteli asiaa numeron 7/1964 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu voimakkaalla ilmauksella Salaman puolustus . Pääkirjoitus - josta tunnistaa Kai Laitisen käsialan - kysyi:

"Onko väärin kuvata semmoisia ihmisiä, joita Salaman romaanissa on? Kirjailijan antama kuva heistä voi olla vastenmielinen, mutta se on tosi."

Salaman puolustuksessa Laitinen osoittaa myös, että loppuratkaisunsa takia Salaman romaani osoittautuu ankarasti moraaliseksi. Se havahduttaa ihmistä - eli suuntautuu samaan kuin kirkkokin. Näin Juhannustansseja ei missään tapauksessa ole tarkoitettu uskonnon kritiikiksi, saati Jeesuksen persoonan häpäisemiseksi.

Parnasso jatkoi asian käsittelyä vielä numerossaan 1/1965, joka sisälsi sekä Laitisen päätössanat että filosofi Urpo Harvan tasapainoisen puheenvuoron. Kielteisessä mielessä Harva viittasi katolisen kirkon indekseihin (jotka ovat tuttuja muun muassa Puolan kirjallista elämää toisen maailmansodan jälkeen tunteville). Huokaistuaan helpotuksesta, että meillä ei moisia indeksejä ole, Harva tähdensi arkkipiispan käyttäneen puheenvuoronsa yksityishenkilönä.

Samana syksynä tuore arkkipiispa Simojoki muuten julkaisi myös seuraavan kuuluisan kannanoton:

"Tuskin mikään olisi erehdyttävämpää kuin tulkita poliittisen vasemmiston keskuudessa eduskunnassa ja lehdistössä käytetyt puheenvuorot kirkon kannalta kielteisiksi ja vihamielisiksi. Näen niissä mieluummin työväen kädenojennuksen kirkolle. Olkoonkin, että käsi on kovanpuoleinen, se on suomalaisen työläisen rehellinen käsi."

Uusikaupunkilaisia juuria

Uusikaupunkilaislähtöinen - tosin jo kouluvuosinaan Kuopiossa varttunut - Simojoki tutustui kodinperintönä herännäisyyteen. Toisen maailmansodan jälkeiselle piispuudelle loivat nuoren Simojoen elämässä perustaa ennen kaikkea kolme tehtävää: kristillinen ylioppilasliike, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan saarna- ja opetusharjoitusten johtaminen sekä asevelipappeus. Mikkelin piispaksi Simojoki nimitettiin 1951; Helsingin piispana hän työskenteli 1959-1964 ja arkkipiispana 1964-1978.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Eräissä kirkkohistoriallisissa katsauksissa on luonnehdittu, että Suomen kirkkoa Simojoki johti 1950-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Erikseen on huomattava, että hänellä oli johtava asema myös luterilaisen kirkon monien tärkeiden kansainvälisten yhteyksien luojana ja vakiinnuttajana.

Monipuolisesti lukeneen ja avarakatseisen Simojoen kynästä lähti parikymmentä kirjaa. Niihin kuuluu muun muassa legendaarinen Päivän sana , kotimaisen hartauskirjallisuuden ylittämättömiin klassikkoihin kuuluva teos, jota on vuosikymmenten varrella luettu kymmeninä painoksina.

Simojoen laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös esimerkiksi teoskaksikko Kirkko ja maailma (1958) ja Kirkko ja nykyaika (1960). Nyt luettuna nämä kirjat valaisevat kiinnostavasti kirkon tilaa viitisenkymmentä vuotta sitten.

Kirkko ja maailma lähti siitä, että 1950-luvun lopulla vavahteli sen yhteiskunnan perusta, joka luuli voivansa rakentaa hyvinvoinnin ja vanhurskauden paratiisin maan päälle ilman Jumalaa; hiukan kaunopuheisesti Simojoki lisää, että on syytä tutkistella Pyhän Sanan valonsäteiden saapumista nykymaailman keskelle. Teos tarkastelee kirkon tehtävää maailmassa, joka on käynyt vaaralliseksi ihmisille.

Kirkko ja nykyaika haluaa puolestaan sukeltaa kirkon ajanmukaisuuden vaatimukseen. Simojoki lähtee siitä, että kirkon on oltava oman aikansa eikä eilispäivän kirkko. Kirkon julistusta pohtiessaan Simojoki miettii, miten kirkon on kutsumukselleen uskollisena julistettava Jumalan sanaa nykyajalle. Laaja-alaista lukeneisuutta Simojoki osoittaa viittauksissaan mitä erilaisimpaan kirjallisuuteen, esimerkiksi kansainvälisesti tunnetun psykiatrin H. S. Sullivanin teksteihin.

Tästä on kysymys

Nyt tarkasteltuna Simojoen tärkeimpiin teoksiin kuuluu yhdessä Mikko Juvan kanssa julkaistu pamfletti Tästä on kysymys (1965), yksi kotimaisen kirkollisen kirjallisuuden klassikoista.

Juva, silloinen Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori ja Simojoen tuleva seuraaja, tarkasteli vuoden 1965 tilannetta kansallisen aate- ja kirkkohistorian taustaa vasten; hän tähdensi, että kulloisestakin arvostelusta riippumatta tärkeintä oli ja on, että kirkko pystyy tajuamaan ne eettisesti merkittävät vaatimukset, joihin kirkonvastainen asennoituminen ainakin osittain on perustunut. Keskustelu ei synny vain jonkin kirjan tai jonkin puheen johdosta, vaan siinä purkautuu asenteita, jotka ovat kehkeytyneet pitkän ajan kuluessa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Simojoen osuus tässä teoksessa on omalla tavallaan ja kaiken muun ohella vastausta Osmo Tiililän yhtä tunnettuun pamflettiin Kirkon kriisi . Simojoki nosti yhteisteoksessa johtotähdekseen kierkegaardilaisen kirkkokritiikin. Jos sairautta ilmenee, kirkon on osattava tehdä siitä oikeat johtopäätökset. Välttämätöntä on niin ikään päästä monologista dialogiin, todelliseen keskusteluun ihmisten kanssa. Simojoki torjui pyrkimykset, joissa kirkko olisi esiintynyt kulttuuripoliittisena painostusryhmänä.

Ohjenuoria oli arkkipiispan mukaan viime kädessä vain yksi: kristillisyyden toteuttaminen.

Kirjoittaja on Turun Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on julkaissut muun muassa teoksen Kirjojen Turku.

JOUKO GRÖNHOLM

TS/Turun Tietokuva
TS/Turun Tietokuva
TS/<br />Mikko Juva ja Martti Simojoki julkaisivat 1965 yhteispamfletin, joka on kotimaisen kirkollisen mielipidekirjallisuuden moderni klassikko.
TS/
Mikko Juva ja Martti Simojoki julkaisivat 1965 yhteispamfletin, joka on kotimaisen kirkollisen mielipidekirjallisuuden moderni klassikko.