Jos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa leimasivat kylmän sodan vuosikymmeninä ehdoton ykseys ja tarkkaan varjeltu oikeaoppisuus, nyt johtamiskäytännöissä on luisuttu melkeinpä toiseen äärimmäisyyteen. Suhtautuminen Georgian kriisiin on ollut viipyilevää, hapuilevaa ja epäyhtenäistä. Samalla vuoden 2000 perustuslain valuvikoihin on törmätty vakavammin kuin kertaakaan aikaisemmin.
Venäjän ja Georgian välille 8.8.08 puhjennut sotaisa konflikti on sekoittanut pahasti ulkopoliittisen johdon pasmat. Kriisiviikot ovat nostaneet näkösälle ainakin kolme linjaa: ulkoministeri Alexander Stubbin aktiivisen, presidentti Tarja Halosen reaktiivisen ja pääministeri Matti Vanhasen lähinnä kahta edellistä yhteen sovittavan esiintymisen.
Kuvaavaa on, että hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (utva) kokoontui ensi kertaa vasta eilen perjantaina pohtimaan yhdessä presidentin kanssa kansainvälistä kriisiä, jonka toisena pääosapuolena on suuri itäinen naapurimme Venäjä. Lopputulemana oli ainakin virallisesti se, että hallituksella on ensi viikon EU-huippukokouksessa yksi ja yhteinen kanta.
EU-maiden johtajat kokoontuvat maanantaina Brysselissä ylimääräiseen Eurooppa-neuvoston kokoukseen päättämään mahdollisista pakotteista Venäjää vastaan. Halosen mukaan Suomi suhtautuu sanktioihin varauksellisesti, eikä pidä niiden toimeenpanoa todennäköisenä.
Ilmeisesti vasta kokouspaikalla selviää, kuka Suomen valtiojohtoa Brysselissä minkäkin asian kohdalla edustaa. Valtioneuvosto ei kyennyt ratkaisemaan, onko Georgian kriisin käsittely sellaista ulkopolitiikkaa, joka perustuslain mukaan kuuluu presidentin toimivaltaan. Sitä varmempi on Halonen oman läsnäolonsa oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta.
Heittopussiksi näyttää joutuvan ulkoministeri Stubb, joka Etyjin puheenjohtajana on ollut keskeisesti sovittelemassa Georgian kriisiä. Asetelma on tietysti absurdi ja kertoo karulla tavalla, miten epäonnistut perustuslain säädös ulkopolitiikan johtamisen kaksinapaisuudesta on.
Vaikka EU:sta on kasvanut maailman toiseksi suurin talousmahti, poliittiselta voimaltaan se on edelleen kokoaan vaatimattomampi. Georgian tapahtumat ovat osoittaneet unionin vaikeuden löytää yhteistä toimintalinjaa etenkin silloin, kun ristiriitaan joutuvat jäsenvaltioiden kansalliset edut.
Kriittisimmin Kaukasuksen sotatoimiin ja kansainvälistä oikeutta rikkovaan aggressioon ovat suhtautuneet Baltian maat, Puola ja Britannia, jonka välit Venäjän kanssa ovat olleet muutoinkin viileähköt. Ymmärtämystä ovat osoittaneet puolestaan Saksa ja Ranska, jonka rooli EU:n puheenjohtajamaana on ollut kriisissä keskeinen.
Pakotteisiin turvautumista hankaloittaa sisäisen eripuraisuuden lisäksi käyttökelpoisten keinojen puute. EU voi tietysti katkaista vaikka kaikki kaupalliset, taloudelliset ja poliittiset suhteensa Venäjään, sulkea tämän G8-ryhmän ulkopuolelle ja jäädyttää WTO-neuvottelut.
Riskinä kuitenkin on, että elkeet johtavat vastatoimien kierteeseen ja sattuvat unionia myös omaan nilkkaan. Siksi mittavaa on jo monella alalla Euroopan ja Venäjän keskinäinen riippuvaisuus.
