Keskustelu valtionpäämiehen valtaoikeuksista on Suomessa lähes ikuisuusasia. Tästä taitettiin lujasti peistä jo vuosina 1917-1919, jolloin oli ensimmäinen tilaisuus hakea itsenäistä ratkaisua. Aiemmin asiaa ei tarvinnut pohtia: valtionpäämiehenä oli toiminut Ruotsin kuningas tai Venäjän keisari.
Etenkin kokemukset vuosisadan alun sortokausista saivat monet kaipaamaan vapaampaa järjestelmää, jossa ääritapauksissa valtionpäämiehen merkitys kuihtuisi olemattomiin.
Näinhän kävi 1920-luvun Virossa, jossa ei valtionpäämiestä aluksi edes ollut. Suomessa ratkaisu tuli vuoden 1919 tasavaltalaisessa hallitusmuodossa, jossa presidentti sai eurooppalaisessa mittakaavassa laajat valtaoikeudet.
Kiinnostavaa kuitenkin on, miten rintamalinjat ovat kääntyneet päälaelleen. Tämän päivän kokoomus haluaa supistaa presidentin valtaoikeuksia, ja vasemmisto puolustaa niitä. Vuosina 1917-1919 tilanne oli täysin päinvastainen.
Oikeisto ajoi monarkiaa
Vuosina 1917-1919 lujaa valtionpäämiehen asemaa (oli kyseessä presidentti tai kuningas) ajoi poliittinen oikeisto. Tämän muodostivat Rkp sekä vanhasuomalaiset ja viimeksi mainittujen seuraajana Kokoomuspuolue.
Nämä halusivat varata valtionpäämiehelle laajan vallan, koska näkivät hänet radikaalin eduskunnan vastapainona. On muistettava, että eduskunnassa oli noin puolet kansanedustajista Sdp:llä, ja keskustan edeltäjäpuoluetta, Maalaisliittoa, pidettiin lähes yhtä radikaalina.
Vuoden 1918 sota tulkittiin pitkälti tämän radikalismin tulokseksi. Haluttiin jotain, mikä pysyvyydellään ja niin riippumattomana erotuomarina kuin mahdollista vakauttaisi sisäpoliittisia oloja.
Monarkismi oli tämän mielialan pisimmälle mennyt ilmentymä. Tosin kompromissia hakiessaan monarkistit tinkivät hallitusmuotoesityksissään kuninkaan valtaoikeudet lähes tarkalleen siihen, mikä sitten presidentille seuraavana vuonna varattiin.
Ylimalkaan monarkisteille oli tärkeämpää vakaus ja tasapaino kuin valtiomuodon nimi: mieluummin sellainen vahva presidentti Yhdysvalloissa kuin sellainen valtaa vailla oleva kuningas kuin Norjassa.
Tämän vuoden aikana monesti kuullut puheet vuoden 1918 monarkisteista taantumuksen ja Saksan vasalleina ovatkin hyvin liioiteltuja ja vahvasti poliittisesti värittyneitä. Missään nimessä ne eivät avaa historiallisen ilmiön koko kuvaa.
Punamullan siemeniä
Sdp puolestaan ajoi näkemyksensä mukaista kansanvaltaa. Tämä oli sille lähes sama asia kuin eduskunnan ja työväen valta.
Vuonna 1917 puolue ajoi niin sanottua valtalakia, joka olisi toteutuessaan käytännössä lakkauttanut vallan kolmijaon ja keskittänyt kaiken oleellisen vallan eduskuntaan. Hallituksesta ja presidentistä olisi tullut vain eduskunnan toimeenpaneva valiokunta. Tässä Sdp:n tukena oli Maalaisliitto; yhteistyössä voi nähdä punamullan ensimmäisiä siemeniä.
Punaisen Suomen hallitus, nimeltään kansanvaltuuskunta, antoi sisällissodan aikana oman hallitusmuotoesityksensä. Tätä on sanottu ultrademokraattiseksi. Kiistämättä sen sisältö painottikin eduskunnan ylivaltaa. Kansanvaltuuskunnalle jäisi vain eduskunnan tahtoa toteuttava rooli, ja muodollisena valtionpäämiehenä olisi sen puheenjohtaja, Suomen Tasavallan Esimies. Tämän valitsisi eduskunta, eikä samaa henkilöä voitaisi koskaan valita kahdesti peräkkäin.
Molemmat leirit, ensin punaiset ja sitten monarkistit, yrittivät lisäksi panssaroida hallitusmuodon niin, että sen muuttaminen ei olisi mahdollista. Kansanvaltuuskunta varasi kansalle oikeuden ja velvoitteen "jatkaa vallankumousta", mikäli järjestelmä joutuisi vaaraan, ja monarkistit haluaisivat kuninkaalle pysyvän veto-oikeuden hallitusmuotoasiassa.
Näin ollen sosialistinen Suomi ei olisi käytännössä voinut koskaan tulla ei-sosialistiseksi, ja monarkistinen Suomi voisi tulla tasavallaksi, jos kuningas sattuisi olemaan tasavaltalainen tai pakotettaisiin hyväksymään hallitusmuodon muutos.
Kumpikin suunta kärsi tappion. Sisällissodan jälkeinen vuoden 1919 hallitusmuoto oli kompromissi. Siinä presidentin valtaoikeudet olivat sellaiset, että vasemmisto saattoi jotenkuten sietää niiden laajuuden ja oikeisto niiden rajoitukset.
Kuitenkin perusasetelma säilyi, mikä näkyi muun muassa Sdp:n ja Maalaisliiton yrityksinä siirtää presidentinvaali eduskunnalle. 1980-luvulle astihan presidentin valitsivat erillisillä vaaleilla valitut valitsijamiehet. Jos hänet valitsisi eduskunta, tämä olisi tavallaan hänen yläpuolellaan. Oikeisto puolestaan vastusti näitä yrityksiä, eikä sille ollutkaan mahdollista saada lain vaatimia määräenemmistöjä.
Sotien välillä presidentti käytti valtaoikeuksiaan vaihtelevasti. Tärkeimmiksi vallankäytön keinoiksi jäivät mahdollisuus ohjata pääministerin valintaa, hajottaa eduskunta sekä viivästyttää tai käytännössä torjua epämieluisiksi katsomiaan lakeja lykkäävällä veto-oikeudellaan.
Useimmiten presidentti mielsi tehtävänsä sikäli "kuninkaallisesti", että hänen tuli pysyä päivänpolitiikan yläpuolella ja asettua merkittävästi erotuomariksi vain todella tärkeissä kysymyksissä - kuten P.E. Svinhufvud torjuessaan Mäntsälän kapinaa.
Keskustalla vahvan presidentin perintö
J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen aika oli sitten toista, mikä tietenkin johtui ratkaisevasti muuttuneesta ulkopoliittisesta tilanteesta. Presidentti todella vaikutti, käytti kaikki mahdolliset lailliset valtaoikeutensa ja sai henkilökohtaisen arvovallan, jossa "Tamminiemen terveiset" saattoivat ratkaista asioita, jotka eivät sinänsä kuuluneet presidentin toimialaan.
Suurin asetelmien muutos oli, että Maalaisliitto-Keskustapuolue kääntyi vahvan presidentinvallan kannattajaksi; olihan sen mies kyseisessä virassa 26 vuotta. Ehkä juuri tämän perinnön vuoksi keskustan vauhti valtaoikeuksien riisumisessa ei olekaan ollut aivan yhtä lujaa kuin kokoomuksella.
Sdp pysyi vielä toisen maailmansodan jälkeenkin teoriassa sillä kannalla, että eduskunnan pitäisi valita presidentti. Käytännössä se ei tätä kantaa ajanut, koska Kekkosen Suomessa se olisi ollut yksinkertaisesti mahdotonta.
Ja kun puolueen ehdokas on nyt voittanut viidet presidentinvaalit peräkkäin, asetelma on täysin muuttunut. Presidentin vallan vähentämiseen ei ole katsottu olevan syytä enää jo toteutuneiden, pääministerin asemaa vahvistaneiden muutosten jälkeen.
Leikkaisiko istuva presidentti valtaansa?
Tässä muutoksessa ei sinänsä ole mitään merkillistä. Mahtaisikohan kokoomuksenkaan intressi vähentää presidentin valtaa olla nykyisellään, jos Sauli Niinistö olisi voittanut vuoden 2006 presidentinvaalit? Tosin kokoomuksen kannan muutokselle on perusteitakin. Nykyajan näkyvä kokoomuslainen on liberaali ja EU-henkinen.
Vuoden 1918 monarkisti ja valtionpäämiehen laajojen valtaoikeuksien vaatija oli sisällissodan säikyttämä järjestyksen, kodin, uskonnon ja isänmaan ihminen - perinteinen konservatiivi. Totta kai yhteiskunta nähdään näin erilaisista lähtökohdista eri tavoilla.
Presidentti Tarja Halosen kommentti, kuinka presidentin valtaoikeuksien supistamisesta pitäisi vallita kaikkien johtavien valtioelinten yksimielisyys, on itse asiassa historiallisesti hyvin mielenkiintoinen. Sekin sementoisi - tai ainakin voisi sementoida - olemassa olevan tilanteen ja estää muutokset.
Onhan epätodennäköistä, että yksikään demokraattinenkaan presidentti - henkilöstä ja puolueesta riippumatta - olisi kiinnostunut omien valtaoikeuksiensa ratkaisevasta leikkaamisesta.
Kansa edelleen monarkistista
Usein argumentiksi nostettu "kansan tahto" on puolestaan tekijä, jolla on perusteltu kaikkia mahdollisia ratkaisuja valtionpäämiehen valtaoikeuksien suhteen.
Kuninkaan piti olla kansan suojelija puoluepamppuja vastaan. Eduskuntavallan piti olla demokratian ylin aste. Presidentinvaltaa on perusteltu viranhaltijoiden kansansuosiolla ja sillä, että vain presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkea. Eihän presidenttiä voi alentaa seremoniamestariksi, kun kansa on hänen takanaan. Toisaalta on ihmetelty, onko presidentinvaalien aktiivisuudestakin tullut eräänlaista valtiollisen tason Idols -kisaa tai politiikan maailman Tanssii tähtien kanssa .
Epäilemättä pitää paikkansa, että hyvin monet edelleen näkevät mielellään valtiolla yhden johtajan mieluummin kuin lauman "herroja". Ainahan kansa on pitänyt hallitsijaa oikeuksiensa puolustajana yläluokkaa vastaan.
"Kuningas se on hullukin kuningas, mutta kokonainen lauma pöhköjä hallitsemassa, siitä ei tule mitään", kuten eräs monarkistinen kansanmies tämän asenteen vuonna 1918 tiivisti.
Sama suhtautuminen kohdistuu edelleen presidenttiin. Tässä mielessä kansa on edelleen "monarkistista" ja sellaisena luultavasti pysyykin, vaikka ei suhtautumistaan luonnollisestikaan tuolla nimellä kutsuisi.
Kirjoittaja on professori Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella.
