Toomas Hendrik Ilveksen lauantainen valinta Viron presidentiksi johtaa yllättäen kaikkia Baltian maita yhdistävän tilanteen syntymiseen. Niin Liettuassa, Latviassa kuin Virossakin on nyt presidenttinä henkilö, joka on tehnyt keskeisen osan tähänastisesta elämäntyöstään muualla kuin Baltiassa - Liettuan Valdas Adamkus Yhdysvalloissa ja Latvian Vaira Vike-Freiberga Kanadassa.
Pieni ero piilee vain siinä, että Adamkus on syntynyt Liettuassa ja Vike-Freiberga Latviassa; heitä tuntuvasti nuorempi Ilves sen sijaan syntyi pakolaisvanhempien perheeseen Ruotsissa.
Toomas Hendrik Ilveksen nousu valtionpäämieheksi merkitsee toisaalta selvää jatkumoa Lennart Meren kaudelle, toisaalta pesäeroa Arnold Rüütelin kaudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jo neuvostokaudella keskeisiin virolaisjohtajiin lukeutunut Rüütel olisi suhtautunut kritiikittömästi menneisyyteensä. Mutta Ilves on joka tapauksessa täysin vapaa niistä rasitteista, jotka jossain määrin estivät Rüüteliä saavuttamasta jakamatonta kansansuosiota.
Ei ole yllättävää, että virolaisten sanomalehtien ja yliopistojen verkkosivustoille ilmestyi heti lauantaina kommentteja, jotka tähdentävät Ilveksen länsimaisuutta ja eurooppalaisuutta. Tällä huomiolla haluttiin osoittaa, että virolainen sisäpolitiikka ja koko yhteiskunnallinen keskustelu kaipaavat lopullista irrottautumista skandaalinkäryisestä kannunvalannasta. Kaudet diplomaattina ja ulkoministerinä ovat puolestaan vahvistaneet Ilveksen erinomaista tuntumaa kansainvälisten suhteiden hoitamiseen.
Tukholmassa 1953 syntynyt ja Yhdysvalloissa varttunut Ilves on koulutukseltaan psykologian maisteri. Yhden merkittävimmistä tähänastisista tehtävistään hän suoritti työskennellessään Radio Vapaan Euroopan palveluksessa 1984 - 1993. Tällä toiminnalla on nyt arvioituna historiallinen merkitys; turkulaisittain on lisäksi hyvä muistaa, että tässä vaiheessa Ilveksellä ja hänen radioasemallaan oli tärkeitä avustajia myös Turussa.
Viron uuden itsenäisyyden aikana Ilves on työskennellyt muun muassa maansa Washingtonin-suurlähettiläänä ja ulkoministerinä. Europarlamenttiin hänet valittiin korkealla äänivyöryllä kaksi vuotta sitten, ja hänen vanavedessään Brysseliin päätyi muitakin virolaisen politiikan dynaamisimpia kärkinimiä.
Väistyvän presidentin Rüütelin kannatusluvut eivät kuitenkaan ole olleet läheskään mitättömät. Osaltaan tämä kertoo siitä virolaista yhteiskunnallista keskustelua jo pitkään leimanneesta kahden Viron todellisuudesta, johon kaikki poliittiset puolueet ovat ohjelmissaan ja linjanvedoissaan pyrkineet vastaamaan. Juuri siinä avautuu nyt presidentti Ilveksen tärkein ja hänen tulevan työnsä arvoa merkittävimmin leimaava tehtävä: hänen on omalla esimerkillään pystyttävä kuromaan umpeen kahden Viron kuilua.
Siksi oli hyvä, että vaalikampanjoita hallitsi Virossa sovitteleva sävy. Esimerkiksi ulkopoliittisissa peruslinjauksissa ei esiintynyt juuri minkäänlaisia eroavuuksia. Jos olisi ollut toisin, virolainen yhteiskunta olisi jakautumassa; nyt sillä on kaikki mahdollisuudet todelliseen kansalliseen yhtenäisyyteen.
