Yhtenä ajallemme tunnusomaisena piirteenä on pidetty sitä, että talouden kehitys on alkanut yhä voimakkaammin ohjata politiikkaa. Tämän seurauksena kansantalouden suhdanteiden vaikutukset heijastuvat myös valtiontalouteen ja budjettipolitiikkaan varhempaa intensiivisemmin.
Korkeasuhdanteen matkaan saattaman taloudellisen liikkumavaran ansiosta hallituspolitiikka on viime vuosina tullut entistä helpommaksi. Myötäisessä suhdannetilanteessa niin Matti Vanhasen hallitus kuin sen edeltäjäkin ovat voineet toteuttaa mittavia veronkevennyksiä.
Hyvin suurelta osin niiden ansiosta myös hallituspolitiikan onnistumista kuvastavat työllisyyskäyrät osoittavat ylöspäin. Hallituksen politiikka on osoittautunut onnistuneeksi siitä huolimatta, että etenkin teknologiayritykset ovat näyttävästi vähentäneet väkeä ja siirtäneet toimintojaan lähemmäs markkinoita ja halpaa työvoimaa.
Tästä huolimatta työpaikkojen määrä myös kotimaassa on kasvanut. Kansalaisten ostovoiman vahvistuminen on lisännyt kotimaista kysyntää. Talouteen on syntynyt myönteinen kierre. Vaikka Suomi on ulkoisesta vaihdannasta riippuva pieni talous, kotimaisen kulutuskysynnän voimakkuus on tehnyt kansantaloudesta aikaisempaa immuunimman myös suhteessa kansainväliseen kehitykseen.
Poliittisesti mielenkiintoinen kysymys on, kuinka suuri osa Suomen hyvästä talouskehityksestä voidaan ja on syytä laskea nykyisen hallituksen ja sitä edeltäneiden ministeristöjen saavutuksiksi. Mikä on ollut hallitusten talouspoliittisten linjausten merkitys kansantaloudelle?
Hallituspolitiikan menestyneisyyttä himmentää olennaisesti se, että pääosa talouden onnistuneisuudesta ja kansalaisten kakun kasvattamisesta on perustunut ennen muuta kansainvälisiin suhdanteisiin. Toki myös hallituksen omilla toimilla on talouden kehitykseen vähintäänkin psykologista vaikutusta.
Tilanne on joka tapauksessa sellainen, että Vanhasen hallituksen taloudellinen jakovara on erityisen suuri. Kun hallituksen pääpuolueet, keskusta ja sosiaalidemokraatit, ovat tunnetusti jakopuolueita, niille on nyt tarjoutunut poikkeuksellisen hyvä tilaisuus toteuttaa tämänsuuntaista politiikkaa. Äsken pidetty lyhennetty ja sopuisa budjettiriihi on tästä selkeänä osoituksena.
Kolme puoluetta, kolme hallitusvaihtoehtoa
Suomeen on vähitellen muotoutunut kolmen johtavan puolueen, keskustan, sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen valtajärjestelmä. Sen yhtenä pääpiirteenä on, että kaksi puoluetta on mukana hallituksessa kolmannen muodostaessa opposition yhdessä keskisuurten ja pienten puolueiden kanssa, Rkp tosin tästä säännöllisesti poislukien.
Vaikka joitakin ääniä on kuulunut myös sen puolesta, että kaikkien kolmen suuren puolueen tulisi muodostaa yhteishallitus, ei tällainen kansallista kriisiaikaa heijasteleva koalitio ole saanut laajaa kannatusta.
Parlamentarismi, jonka olennaisina toimijoina ovat hallitus ja oppositio, on toistaiseksi säilyttänyt asemansa perustavana vallankäyttömallina. Tosin takavuosien ylileveät hallitukset ovat uhkaavasti ohentaneet käsitystä opposition edellytyksistä toimia tosiasiallisena vaihtoehtona.
Kolmen suurimman puolueen kaikki kolme perusvaihtoehtoa, sinipuna, punamulta ja porvarihallitus ovat siis edelleen mahdollisia parlamentaarisen enemmistöhallituksen rungoksi.
Punamulta myötäisessä
Keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö on Vanhasen hallituksen aikana sujunut vähintäänkin siedettävällä tavalla ainakin, jos sitä verrataan pitkän punamultakauden loppuvaiheisiin 1980-luvulla. Varsinkin vaalivuoden budjettivalmistelu antoi näyttöä ilmapiirin muuttumisesta.
Omien saavutusten vuolas ylistäminen, kumppanin yhteistyöhaluisuuden kiittäminen ja oppositiopuolueiden kritisointi ovat luonnollisesti ärsyttäneet hallituksen ulkopuolisia poliittisia voimia. Niin poliittinen oppositio kuin useat viestimetkin ovat tulkinneet yhteistyöpainotteisuuden korostamista ennusmerkiksi nykyisen hallituspohjan jatkohaluista ja -mahdollisuuksista.
Vanhasen punamultahallituksen suurimpiin kuuluvaksi koetinkiveksi ennustettu kunta- ja palvelurakenneuudistus toimi hallitusyhteistyötä vahvistavana tekijänä. Erityisesti kuntarakennekaavailuissa saavutettu yksimielisyys - ohuenakin - vahvisti keskustan ja sosiaalidemokraattien keskinäistä luottamusta hallitustasolla.
Vaikka Vanhasen hallitus ei perustaltaan pohjautunutkaan työn ja pääoman välisen ristiriitaulottuvuuden ylittämiseen, sen ohjelmassa korporatiivinen kolmikantayhteistyö sai alusta alkaen erittäin merkittävän sijan.
Hallituksen budjettiriiheensä työmarkkinajärjestöiltä tilaama työllistämispaketti on osoitus siitä, että kolmikantayhteistyö on pystynyt tunkeutumaan tehokkaasti myös hallituksen sisäiseen päätöksentekoon. Parlamentaarista vallankäyttöä olennaisesti rajaava kolmikantayhteistyö on osaltaan lujittanut hallituspuolueiden keskinäisiä suhteita.
Porvarillinen vaihtoehto hiipumassa?
Tämän vuoden alkupuolella pidetyt presidentivaalit horjuttivat kuitenkin jossain mitassa keskeisten hallituspuolueiden yhteistyötä. Keskustan johdon ja enimmän osan puolueen näkyvistä poliitikoista ilmoitettua kannattavansa kokoomuksen Sauli Niinistöä toisella vaalikierroksella nosti vakavasti esille myös porvarihallituksen mahdollisuuden.
Suurten porvaripuolueiden yhteistyömahdollisuus on koettu realistiseksi etenkin kokoomuksen suunnalla. Onnistuneen presidentinvaalikampanjan jälkeen puolue onkin pitänyt tätä vaihtoehtoa näkyvästi esillä. Keskustassa on sitä vastoin suhtauduttu huomattavasti pidättyvämmin tähän vaihtoehtoon. Hallitusyhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa on luonnollisesti rajannut puolueen edustajien liikkumatilaa etenkin poliittisen kentän oikealla sivustalla.
Porvarihallituksen näkökulmasta myös lähestyvillä Ruotsin valtiopäivävaaleilla saattaa olla merkitystä Suomen poliittisille asetelmille. Neljästä puolueesta muodostuvan porvarillisen blokin vaalivoitto naapurimaassa voi antaa lisäsytykkeitä vastaavanlaisen politiikan menestymiselle myös suomalaisissa oloissa.
Porvaripuolueiden painoarvoa vahvistaa tällä kerralla erityisesti se, että ne ovat pystyneet aikaisempaa täsmällisemmin sopimaan myös hallitusohjelman sisällöstä.
Sinipunallekin kysyntää
Niukimmalle huomiolle hallitusvaihtoehtoja pohtivassa retoriikassa näyttää jääneen sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen hallitsema sinipunarunkoinen koalitio. Se ei kuitenkaan ole niin vahvasti poissuljettu kuin mitä julkisen keskustelun laimeus sen ympärillä antaa ymmärtää.
Merkittävää nostetta tälle vaihtoehdolle voi antaa erityisesti kuntarakenneuudistus ja sen toteuttamisvaihtoehdoista puitelain säätämisen jälkeen käytävä keskustelu. Vaihtoehtoa tukee erityisesti se, että sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen kannat uudistushankkeen toteuttamisessa ovat lähempänä toisiaan kuin kummankin näkemykset keskustan kanssa.
Vaikka siis punamulta ja porvarihallitus näyttävät olevan sinipunahallitusta vahvemmin esillä ei sinipunahallituskaan ole poissa poliittisista laskelmista.
Äänestäjälle tarjolla kasvoja, ei sisältöjä
Äänestäjää isommin kuulematta kaikkien kolmen suuren puolueen taholla on korostettu, että maaliskuun eduskuntavaalien tulos ratkaisee tulevan hallituksen poliittisen peruskoostumuksen ja samalla myös hallituksen toimintaohjelman seuraavalle nelivuotiskaudelle.
Hallituspolitiikan sisällöstä kiinnostunutta kansalaista ei kuitenkaan kiinnostane paljonkaan tieto siitä, että seuraavan vaalikauden aikana toteutettavan hallitusohjelman peruslinjauksista sovitaan vasta vaalien jälkeen synnytettävän koalition toimesta.
Toisin kuin ruotsalainen kollegansa ei suomalainen äänestäjä siis äänestyspäätöstä harkitessaan tiedä, millaisia poliittisia sisältölinjauksia hänen antamallaan äänellä tullaan tekemään.
Kun suuret puolueet ovat ennen vaaleja haluttomia sitoutumaan hallitusohjelmaa koskevissa kysymyksissä, jää äänestäjän ainoiksi ratkaisuiksi valita ehdokas tarjolla olevista kasvoista tai olla äänestämättä.
Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.
VOITTO HELANDER
