Itsenäinen Suomi aloitti sosiaalitoimen kehittämisen vaikeuksien keskeltä ja ensimmäiset vuosikymmenet olivat uusia uria aukovaa aikaa. Itsenäistymistä seurannut kansalaissota toi mukanaan haasteita. Luotaessa uutta yhtenäistä kansakuntaa alettiin kiinnittää enemmän huomiota lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa.
Kansalaissodan seuraukset näkyivät turkulaisissa perheissä. Vaikka sisällissotaan liittynyt verenvuodatus oli Turussa vähäistä, punaisten uhrien määrä oli yli 400 ja valkoisiakin kuoli noin 30.
Sodan jälkeen työväestön asema oli vaikea ja perheet suurissa vaikeuksissa. Huolto jäi useassa tapauksessa vain äidin varaan. Rahatoimikamarin arvion mukaan avustuksen tarpeessa oli lähes 200 perhettä, joissa oli noin 600 lasta.
Turvattomien lasten määrän kasvu loi nopean tarpeen kehittää jo olemassa olevaa lastensuojelutyötä. Ei ollut aikaa kyseenalaistaa kustannuksia vaativia toimenpiteitä, vaan työhön oli ryhdyttävä aikailematta. Sekä kunta että yksityinen sektori tarttuivat haasteeseen.
Kaikessa toiminnassa korostui käsitys siitä, että lapsia pyrittiin hyvällä hoidolla, opetuksella ja monenlaisilla aktiviteeteillä kasvattamaan kunnollisiksi aikuisiksi, jotta heistä tulisi hyviä yhteiskunnan jäseniä.
Lastensuojelulautakunta jo 1923
Itsenäistymisen jälkeen turkulainen lastensuojelutyö oli hajanaista ja jakaantui useamman eri tahon kesken. Omalta osaltaan kunnallisesta lastensuojelusta vastasivat kasvatuslautakunta, joka hoiti pääasiassa pahantapaiset lapset, ja köyhäinhoidon alainen lastenhoitolautakunta, joka vastasi köyhäinhoitolautakunnan lastenhoidollisista asioista ja jolla oli ratkaisuvalta huostaanottokysymyksissä.
Kansalaissodan seurauksena asetettiin kaupunkiin myös lastenhuoltokomitea huolehtimaan niistä lapsista, jotka olivat joutuneet hätään sodan vuoksi. Tavallista enemmän lapsia jouduttiin ottamaan kunnan huostaan ja kaupunkiin perustettiinkin tilapäiset lastenkodit Piispankadulle ja Venäjänkirkkokadulle, joista jälkimmäinen lakkautettiin myöhemmin.
Kansalaissodan jälkeen lastensuojelun hallinnossa tapahtui muutoksia. Heräsi ajatus kaiken kunnallisen lastensuojelun keskittämisestä yhden lautakunnan alle.
Näin tapahtuikin ja uusi lastensuojelulautakunta aloitti toimintansa vuoden 1923 alusta ja otti hoitaakseen siihen asti köyhäinhoidon alaiselle lastenhoitolautakunnalle, kasvatuslautakunnalle ja lastenhuoltokomitealle sekä lastentarhalautakunnalle kuuluneet tehtävät.
Keskittäminen toi selkeyttä lastensuojelutyön hajanaisuuteen ja mahdollisti toiminnan paremman valvonnan. Kaupungin myöntämien avustusten varjolla lastensuojelulautakunta otti myös oikeuden tarkastaa avustuksia saavan yksityisen sektorin toteuttamaa lastensuojelutyötä.
Vuonna 1936 hyväksyttiin Suomen ensimmäinen lastensuojelulaki. Turun lastensuojelulautakunnan tehtävät oli kuitenkin määritelty alusta asti niin laajoiksi, ettei uuden lain voimaantuleminen aiheuttanut juurikaan muutoksia kaupungin lastensuojelutyössä.
Turkulainen lastensuojelutyö oli siis toiminut jo vuosia laajemmin kuin laki oli edellyttänyt. Ensimmäinen uusia toimia vaatinut päätös olikin lastentarhojen kunnallistaminen vuoden 1937 alussa.
Oppivelvollisuus kansan eheyttäjänä
Vuoden 1921 oppivelvollisuuslakia on pidetty tärkeänä kansaa eheyttävänä voimana, joka kosketti kaikkia lapsia ja keräsi heidät yhden järjestelmän pariin. Kansakoulun koettiin olevan sekä kasvatuksellista että lastensuojelullista toimintaa. Koulu ja oppivelvollisuus olivat tärkeitä tekijöitä turkulaisten lasten terveyden edistäjinä ja ylläpitäjinä.
Kouluterveydenhuollon lääkäreineen, hammaslääkäreineen, hoitajattarineen, kesäsiirtoloineen ja muine toimineen voidaan nähdä olleen merkittävä osa lasten ja nuorten hyvinvointia, sillä koulussa toteutettavat ennaltaehkäisevän lastensuojelun toimenpiteet olivat jokaisen oppivelvollisuuden piirissä olevan kansakoulua käyvän lapsen saatavilla.
Myös koulukylvyillä, joita annettiin Kerttulin, Snellmanin ja Topeliuksen koulutaloihin tätä tarkoitusta varten rakennetuissa saunalaitoksissa, oli tärkeä osansa siisteyskasvatuksessa.
Tietenkään ei sovi unohtaa kouluruokailun merkitystä lasten kasvuun ja kehitykseen. Varattomien koululaisten ruokailusta oli pyritty huolehtimaan jo ennen oppivelvollisuuslakia. Lasten oli mahdollista saada ruokaa päivittäin kunnan alaisuudessa olevalta Cajander -aviopuolisoiden työtuvalta tai muilta kaupungissa toiminnassa olevilta kouluikäisten lasten päiväkodeilta.
Myös monet yksityiset tahot tarjosivat lapsille ruokaa. Päivittäin ruokaa tarvitsevien varattomien lasten määrän ja sitä kautta kustannusten kohottua taloudellisesti vaikeana aikana 1930-luvulla ryhtyi kansakoulujen johtokunta selvittämään mahdollisuutta tarjota lapsille ruokaa entistä halvemmalla.
Ensimmäiset neljä koulukeittolaa aloittivat toimintansa Kerttulin, Martin, Topeliuksen ja Snellmanin kouluissa maaliskuussa vuonna 1933. Perustetuista keittoloista toimitettiin ruokaa myös kaupungin muiden koulujen vähävaraisille oppilaille. Vuonna 1938 päätettiin laajentaa kouluruokailua koskemaan myös niitä oppilaita, jotka halusivat ruokailla maksua vastaan.
Kesäisin lapsilla runsaasti toimintaa
Koteja ja vanhempia pyrittiin tukemaan heidän kasvatustehtävässään järjestämällä ja avustamalla kotikasvatusta tukevaa toimintaa, jotta huostaanotoilta vältyttäisiin. Ennaltaehkäisevien toimien avulla haluttiin varmistaa nuoren suomalaisen kansakunnan lasten kasvaminen kunnollisiksi kansalaisiksi. Haluttiin turvata itsenäisen Suomen tulevaisuus ja estää kansalaissotaa vastaavien tilanteiden toistuminen.
Tärkeä osa ennaltaehkäisevässä työssä oli yksityisillä yhdistyksillä ja järjestöillä, jotka toimivat joko kaupungin avustamina tai itsenäisesti. Ennaltaehkäisevien toimien tarkoituksena oli saada lapset pois kaduilta ja antaa heille mielekästä ja kasvattavaa tekemistä, jotta he välttyisivät pahoilta vaikutteilta. Lapsen huostaan ottaminen nähtiin viimeisenä toimenpiteenä puuttua lapsen kasvuoloihin ja kasvatukseen.
Kesäisin lapsille järjestettiin runsaasti toimintaa, sillä koulujen loma-aikoina lapsilla oli paljon vapaa-aikaa eikä lasten haluttu vain vetelehtivän ympäri kaupunkia tai olevan yksin kotona.
Kesäisin olikin mahdollista osallistua muun muassa. Kupittaan, Mikaelin ja Martin leikkikentillä toteutettuun valvottuun toimintaan, jota järjestivät joko yksityiset yhdistykset lastensuojelulautakunnan tuella tai lautakunta itse. Leikkikentillä oli monenlaista ohjelmaa ja perheen pienimmätkin lapset oli otettu huomioon.
Kesäsiirtoloihin osallistuminen kuului myös monien turkulaisten lasten kesään. Kesäsiirtolat olivat pääosin yksityisten järjestöjen ja yhdistysten pitämiä.
Vuoden 1924 siirtoloista vastasivat ainakin NMKY, Kaupunkilähetys, Pelastusarmeija, Ruotsalainen C.E. yhdistys ja Sosiaalidemokraattinen Naisliitto. Lisäksi kansakoulujen kesäsiirtolatoimikunta järjesti kansakoulun varattomille ja sairaalloisille oppilaille tilaisuuden oleskella maalla.
Kesäisin järjestettiin myös retkeilytoimintaa ja halukkailla oli mahdollisuus kasvitarhoissa työskentelyyn. Pidettiin tärkeänä sitä, että lapset pääsivät luonnon ja veden pariin maaseudulle, joka tarjosi erilaisia toimintamahdollisuuksia kuin kaupunki.
Tällä haluttiin valvonnan lisäksi tarjota lapsille kesävirkistystä, jotta he vahvistuisivat ja jaksaisivat pimenevän syksyn tullen paremmin. Kesäisen toiminnan lisäksi ympäri vuoden järjestettiin myös tyttö- ja poikakerhoja.
Kunnan ja yksityisten toteuttama lastensuojelutyö toimi Turussa joustavasti rinnakkain ja molempien voidaan nähdä tukeneen toisiaan ja hyötyneen toistensa olemassaolosta.
Erityisesti pula-aikana, 1930-luvulla, kunta luotti yksityisten ylläpitämään toimintaan ja piti sitä tärkeänä koko kaupungin lastensuojelutyölle, koska sillä itsellään ei ollut mahdollisuutta investoida uusiin työmuotoihin. Turkulaisen lastensuojelun voidaankin nähdä olleen eri tahojen hedelmällisen yhteistyön tulos.
Kirjoittaja on tehnyt aiheesta pro gradu -tutkielman Turun yliopistossa kasvatustieteiden laitoksella.
TUULI UOTILA
