Pääkirjoitukset

Unto Salon aliokirjoitus: Muinaismaakunnat syntyivät ennen ruotsalaisvalloitusta

TS/Arto Takala<br />Kalannin kirkon seinämaalaus kuvaa joko Norjan kuninkaan Pyhän Olavin tai Ruotsin kuningas Eerikin ja piispa Henrikin laivamatkaa Suomeen. Kalannin kirkko on Pyhälle Olaville omistettu; mikä myös todistaa voimakkaista läntisistä vaikutteista, toteaa professori Unto Salo.
TS/Arto Takala
Kalannin kirkon seinämaalaus kuvaa joko Norjan kuninkaan Pyhän Olavin tai Ruotsin kuningas Eerikin ja piispa Henrikin laivamatkaa Suomeen. Kalannin kirkko on Pyhälle Olaville omistettu; mikä myös todistaa voimakkaista läntisistä vaikutteista, toteaa professori Unto Salo.

Suomen varhaishistorian arvoituksiin kuuluu, milloin maahamme alkoivat syntyä vanhimmat pitäjät ja maakunnat. Siitä eivät kerro mitkään historialliset lähteet, sillä pitäjät ja maakunnat esiintyvät vanhimmissakin asiakirjoissa olemassa olevina. Pitäjistä ensimmäisenä mainitaan Nousiainen 1232, toisena Masku 1234. Ensimmäisenä maakuntana mainitaan 1310 Nyland, Uusimaa, vaikka se nimensä mukaisesti on vanhoista maakunnista nuorin, ja viimeisenä 1332 Satakunta, vaikka se nimestään päätellen on maakuntana vanhin.

Useat asiaa pohtineet arkeologit ja historiantutkijat katsovat Länsi-Suomen pitäjälaitoksen palautuvan rautakauteen, Aurajoella arvioni mukaan ehkä jo 500-luvulle, muualla seuraaviin vuosisatoihin.

Pidän todennäköisenä myös, että Länsi-Suomessa pitäjät muodostivat yhteistoiminta-alueita eli maakuntia jo 1000-luvulla. Voidaan ensinnäkin kysyä, miten termin maakunta suomenkielisyys selitettäisiin, elleivät maakuntaorganisaatiot edeltäisi Ruotsin alkavaa valloitusta 1150-luvulla.

Maakuntahan tarkoittaa sananmukaisesti maaksi nimitetyllä alueella asuvaa yhteisöä, sillä kunta on vuosituhansien takainen omaperäinen yhteisötermi; se esiintyy vaikkapa yhteyksissä huonekunta, kymmenkunta, pariskunta, satakunta ja Satakunta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Merkitykseltään maakunta rinnastuu ruotsin sanaan land, "maa, maakunta", mutta ei ole tästä lainattu, vaan ehkä käännetty. Jos Suomen vanhimmat maakunnat olisivat Ruotsin organisoimia, ne olisivat ilmeisesti lanteja, mutta sitä ne eivät ole, sillä niillä on niminä Suomi, Satakunta ja Häme sekä Ahvenanmaa/Åland; viimeksi mainittu kuului viikinkiajalla (800-1050) ilmeisesti Ruotsiin.

Muinaiskalanti oli viides maakunta

Poikkeuksena säännöstä on kuitenkin muinainen Kalanti, nykyisen Laitilan ja aikaisemman Uudenkirkon/Kalannin emäpitäjät, jotka näyttävät muodostaneen viidennen maakunnan. Sitä eivät lähteet tosin mainitse maakunnaksi, sillä se yhdistettiin hyvin varhain, kaiketi jo 1100-luvulla, varsinaiseen Suomeen.

Sen alkuperäistä erillisyyttä osoittavat kuitenkin Laitilan ja Mynämäen rajalta tunnetut nimet Suomenperäjärvi ja Suomensaari. Omistusniminä ne osoittavat, ettei Laitila ollut alun perin Suomea, joka siis joskus ulottui vain Mynämäen ja Laitilan rajaan asti. Mutta kun Laitila kuului varhaisimmissakin lähteissään Suomeen, rajan oli täytynyt menettää maakunnallisuutensa jo aikaisemmin, vaikka säilyikin pitäjien rajana. Maakuntarajan täytyy siis palautua rautakauteen.

Sieltä löydämmekin ainakin yhden Laitilan seudun erillisyydestä puhuvan ilmiön, nimittäin 1000-luvun hopea-aarteet. Niitä tunnetaan kaikista jokilaaksoista Perniöstä Mynämäkeen, mutta ei pohjoisempaa; aarteiden nauha katkeaa Mynämäkeen. Kun myös Satakunta oli samaan aikaan aarteetonta aluetta, toisin kuin Häme, aarteet ja aarteettomuus näyttävät 1000-luvulla maakunnallisilta ilmiöiltä.

Kalannista Ruotsiin rauhalliset suhteet

Niiden alueelliseksi selittämiseksi olen esittänyt, että varsinaisen Suomen ja Hämeen aarteet selittyisivät sodista ja ryöstöistä, joita aiheuttivat Ruotsi, Suomenlahtea purjehtivat viikingit sekä Karjala ja Novgorod. Muinais-Kalanti ja Satakunta olivat etäisyytensä vuoksi turvassa Novgorodilta, Karjalalta ja Suomenlahden viikingeiltä, mutta eivät olisi olleet suojassa Ruotsilta, jos tämä olisi niitä ahdistanut. Ne lienevät siis eläneet rauhallisissa suhteissa Ruotsiin ja jättäneet aarteensa kätkemättä.

Selitys edellyttää, että Suomi, Satakunta ja Häme olisivat olleet maakuntia jo 1000-luvulla. Kun ei ole mitään todisteita siitä, että Satakunta olisi ulottunut etelässä Mynämäkeen asti, selitys edellyttää myös Laitilan ja Uudenkirkon/Kalannin muodostamaa, alun perin ehkä neljän pitäjän maakuntaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Sillä täytyi olla oma nimensä, ilmeisesti juuri Kalanti. Tätä on koetettu selittää eri tavoin. Todennäköisimmin se on kantaskandinaavinen land-nimi. Muiden suomeen lainattujen land-nimien tapaan se olisi tarkoittanut joko suurta saarta, kuten Gotlanti, Oolanti tai Öölanti, tai maakuntaa tai maata, kuten Uplanti, Södermanlanti, Västmanlanti tai Englanti; vaihtoehdot eivät tässäkään sulje toisiaan pois. Laitilaan johti näet ajanlaskun vaihteen tienoilla mutkikas salmireitti, jonka jakoi kahtia suuri saari, ehkä juuri Kalanti.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että Kalanniksi nimitettiin salmireitin varren rautakautista asutusta. Nimen ensi tavu on suomen kielen länsimurteisiin omaksuttuna lyhentynyt, kuten vaikkapa sanoissa pispa tai vahtera. Kalanti palautunee siis muotoon *Kaalanti, ja vaikkei tämäkään olisi alkuperäinen, se selittäisi, miksi ulvilalainen sananparsi näyttää nimittävän Kalantia Kaalimaaksi, samoin Piispa Henrikin surmavirsi. Nimen ensi tavu ei tietystikään merkitse kaalia.

Hautaustavat skandinaavisia

Selityksestä syntyy kuitenkin kysymys: miksi Kalanti on vierasperäinen, kun Länsi-Suomen muut vanhat maakuntanimet eivät ole? Vastaus löytyy seudun rautakautisesta asutushistoriasta. Laitilan muinaislahden pohjukkaan ilmaantui 100-luvulla uudistaloja, jotka hautasivat vainajansa maanpäällisiin tai maantasaisiin kivirakennelmiin. Polttamattomat vainajat haudattiin täydessä vaatetuksessaan ja täysissä varusteissaan, ja poltettujenkin vainajien metalliesineet kätkettiin hautarakennelmaan.

Tällaiset rakennelmat ja esineellinen hautaus olivat Suomessa silloin tuntemattomia, mutta vastaavat Keski-Ruotsin ja Gotlannin kalmistoja ja hautaustapoja. Kun hautaustavat ovat sidoksissa elämää ja kuolemaa koskeviin syviin kysymyksiin, ne eivät lainaudu kulttuurista toiseen yhtä helposti kuin kauppatavarat, joten on luontevaa ajatella, että vieraat hautaustavat saapuivat meille maahanmuuttajien mukana.

Tästä päätellen Laitilanlahden rannoille muutti uudisasukkaita Skandinaviasta ja Gotlannista tuoden mukanaan omat elämänkäsityksensä ja hautaustapansa. Tähän käsitykseen sopivat myös miehenhautojen aseantimet ja muut varusteet. Laitilan Haaron löydöt viittaavat kuitenkin virolaiseen uudisasukkaaseen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ensimmäisestä muuttoaallosta todistavat Laitilassa Savemäen, Kansakoulunmäen, Untamalan ja Sonkkilan kalmistot, kenties myös Palttilan matalat hautakummut, Kalannin puolella Pärkön ja Pavun löydöt. Uudisasutus näyttää kuitenkin hävinneen tai ohentuneen 100-luvun lopulla, johon kaikkien kalmistojen löydöt päättyvät. Se johtunee Veikselin suun ja Adrianmeren välisen kaupan katkeamisesta 160-luvulla, syynä sodat ja kansainvaellukset Keski-Euroopassa.

Vasta vuoden 300 tienoilla yhteydet antiikin kulttuuripiiriin solmiutuivat uudestaan, nyt Mustallemerelle ja toisaalta Galliaan. Kalanti houkutteli jälleen. Sinne saapui eräs ruhtinassuku Gotlannista, ja kultalöydöistä päätellen myös Nousiaisiin ja Uskelaan asettui tai oli asettunut skandinaavinen päällikkö. Kansainvaellusajalla (400-550) Muinais-Kalantiin muutti aseistettuja kantaskandinaaveja, luultavasti Uplannista. Heidän rikkaita asehautojaan Laitilan vanha suomalaisväestö näyttää nimittäneen ruottinvareiksi.

Nimetkin todistavat skandinaavisuudesta

Roomalaisajan kantaskandinaavit asettuivat Laitilassa muinaislahden rannoille ja saariin, mutta kun lahti Laitilan osalta maatui 400- ja 500-luvulla Sirppujoeksi, heistä tuli jokivarren asukkaita. Vanhan perinteen mukaan heitä lienee kuitenkin nimitetty yhä "Kalannin luotolaisiksi", kuten teki Mikael Agricola mainitessaan nämä Suomen ensimmäisiksi kristityiksi; varhaisin kristillisyys ei kuitenkaan rajoittunut yksinomaan Muinais-Kalantiin. Merovinkiajalla, suomalaisväestön kulttuurisen nousun kaudella, "luotolaiset" alkoivat kuitenkin ilmeisesti suomalaistua, sillä silloin suomalaiset polttokentät alkoivat syrjäyttää skandinaavisia hautakumpuja.

Kantaskandinaavit jättivät kuitenkin Muinais-Kalannin maaperään ja perinteeseen runsaasti jälkiään. Niinpä Laitilan Salosta ja Untamalasta tunnetaan kansainvaellusajalta ruotsalaistyyppisiä peltosarkoja reunuskivineen. Seudulle juurtui myös kantaskandinaavinen erillispellon nimitys tahdon, tahtoma; ilmeisesti roomalais- tai kansainvaellusajan siirtolaisten tuomana.

Selvä skandinaavisuus on Kodjalan kylän Ruotjärvi, 400- tai 500-luvulla kuroutuneen vesijätön nimi. Laitilasta tunnetaan myös kaksi Tuuna-nimeä, ilmeisesti kulttitarkoituksiin aidattuja peltoja, jollaiset olivat Uplannissa hundarien eli satakuntien keskusalueiden erityispiirteitä. Niistä päätellen Laitilan muinaislahden rannoille syntyi aluksi ruotsalaistyyppinen alue- ja kulttiorganisaatio, mutta syrjäytyi sittemmin, kun Laitilan ja Kalannin asutus organisoitui neljäksi suomalaiseksi pikkupitäjäksi käräjäpaikkoineen ja muinaislinnoineen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Eräät nähtävästi kantaskandinaaviset kylännimet säilyvät silti, kuten Hallu, Kallela, Kodjala, Laitila, Palttila, Untamala, Vidilä; niiden etymologian seikkaperäinen selvittely olisi tutkimukselle erinomaisen kiintoisa tehtävä. Lähes kaikkiin niistä on kuitenkin liitetty suomen kielen paikallisuutta tai taloa merkitsevä johdin, selvänä osoituksena kaiketi merovinkiajalla (550/600-800) alkaneesta identiteetin muutoksesta. Tällaiseen asutushistorialliseen taustaan asettuu myös Kalanti, rikkaan muinaismaakunnan kantaskandinaavinen nimi. Se on arvokas todiste seutunsa rautakautisesta asutus- ja organisoitumishistoriasta.

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori.

UNTO SALO

TS/Arto Takala
TS/Arto Takala