Turun linnassa iloittiin 1999 siitä, että Albert Edelfeltin teos Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista on jälleen näytteillä Kuninkaansalissa Ateneumin näyttelyn jälkeen. Maalaus tarjoaa yhteisen lähtökohdan, jonka kautta yleisö ja asiantuntija voivat lähestyä vuoden 1597 kohtalonhetkiä, Kaarle -herttuan voittoa kuningas Sigismundin kannattajista. Värikkäät henkilöhahmot - kiivas herttua ja Klaus Flemingin ylpeä leski Ebba Stenbock - kiehtovat niitäkin, joita historia ei yleensä kosketa.
Hahmot johdattavat myös ymmärtämään valtakamppailun muutosvoimia ja jännitteitä. 1500-luvun lopulla kuningasvalta ja paikalliset mahtisuvut ottivat mittaa toisistaan. Tässä kamppailussa "Rautamarski" Klaus Fleming ja Ebba Stenbock puolustivat paikallisen vallankäytön keskiaikaisia perinteitä.
Erityistä huomiota ansaitsee Ebba Stenbock, jonka elämänvaiheita on harvoin tarkasteltu kokonaisuutena. Mikä oli hänen asemansa miehensä rinnalla ja myöhemmin leskenä, Turun linnan puolustustaisteluissa?
Ruotsalaisrouva ja variksenpelätin
Vapaaherratar Ebba Stenbock oli kotoisin Länsi-Göötanmaalta. Hänen isänsä oli kuningas Kustaan luottomiehiä, äiti oli kuningattaren sisar.
Ebban sisarusparven elämänvaiheet olivat tavallista värikkäämpiä. Katarina -sisar oli kuusitoistavuotias, kun leskeytynyt Kustaa Vaasa otti hänet kolmanneksi puolisokseen. Yksi Ebban veljistä kuoli Erik XIV :n murhauttamana, toinen surmasi miehen juomingeissa Turun linnassa ja kolmas karkasi vihille serkkunsa kanssa. Vuonna 1573 Ebban oma hääjuhla päättyi traagisesti Anna -sisaren kuolemaan.
Ebba Stenbockin nelissäkymmenissä oleva sulhasmies, Suitian herra Klaus Fleming, ei ollut suosiossa sen paremmin aatelin kuin rahvaankaan keskuudessa. Häntä nimiteltiin "variksenpelätiksi" ja "nokinenäksi", kansan keskuudessa myös "Perkele-Klausiksi".
Fleming onnistui kuitenkin saavuttamaan kuninkaan luottamuksen ja käytti asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen. Häneltä ei liiennyt ymmärrystä rahvaan valituksille, ja aateliset virkaveljetkin saivat pelätä hänen vihaansa.
Klaus Fleming sopi kuitenkin suhteellisen hyvin Stenbockien lankomieheksi. Kuten Ebban veljet, hänkin oli saanut koulutuksensa lähinnä käytännön sotatoimissa ja tuomarintehtävissä. Kummankin suvun vesat edustivat soturiaatelia vastapainona laajasti sivistyneille Sparre - ja Bielke -sukujen veljeksille.
Neuvoa-antava puoliso, lojaali leski
Ebba Stenbock, kuten useimmat muutkin aikansa aatelisrouvat, nousi tapahtumien keskiöön vasta leskeksi jäätyään. Tätä ennen hänet mainitaan perhepiirissä, miestään rauhoittelevana neuvonantajana tai juhlien emäntänä Turun linnassa.
Perhepiiri ei kuitenkaan ollut politiikan ulkopuolista aluetta - päinvastoin. Huippupolitiikka ja aatelisten perheasiat olivat usein yksi ja sama asia. Sisarustensa ja miehensä kautta Ebba oli selvillä valtaistuinriidoista, aatelin välisistä valtataisteluista, sotapahtumista ja talonpoikien kapinasta. Leskeksi jäätyään hän kertoi kirjeessään, että Klaus Fleming oli kuolemansairaanakin yrittänyt matkustaa vaimonsa luo, koska olisi ehdottomasti halunnut keskustella tämän kanssa tärkeistä asioista.
Aikakauden ihanteiden mukaisesti Ebba osoitti rikkumatonta lojaalisuutta aviomiestään kohtaan. Hän ei hyväksynyt moitteita, joita Klaus Flemingiin kohdistui sen jälkeen, kun tämä oli verisesti nujertanut nuijasodan kapinoivat talonpojat.
Aikalaistyyliin Ebba Stenbock kuvasi itseään murheenmurtamaksi, turvattomaksi leskipoloiseksi. Hän oli kuitenkin arvonsa tunteva vallasrouva, joka katsoi, että hänellä oli miehensä kuoltua valta ja velvollisuus jatkaa tämän viitoittamaa tietä. Leskirouvana hänellä oli hallussaan miehensä kirjeenvaihto ja perheensisäistä tietoa siitä, miten kuningas Sigismundin asema oli tarkoitus turvata.
Klaus Flemingiä vastustaneet aateliset Ebba sulki neuvottelujen ulkopuolelle. Turun linnasta pois käännytetty Lehtisten herra muisteli tapausta kiivaasti: "Kuka on niin raukka, että sietäisi naisvaltikan alaisena olemista, joka meillä on uutta, ennenkuulumatonta!"
Paikallisen vallankäytön perinne
Vaikka Ebban vallankäyttöä luonnehdittiin ennenkuulumattomaksi, menneisyydestä löytyy aikaisempia ja nimenomaan aikaisempia tapauksia, joissa leskirouva piti hallussaan valtakunnan linnaa ja osallistui sieltä poliittisiin ja sotilaallisiin valtakamppailuihin.
Keskiajalla ja vielä 1500-luvun lopullakin valtakunnan keskusvalta oli heikko. Kruunun linnat olivat kuningasvallan saarekkeita, ja hallitsija turvasi aseman nimittämällä luottomiehiään linnojen päälliköiksi. Kapinalliset ja vallantavoittelijat koettivat vastaavasti valloittaa valtakunnan linna linnalta.
Linnanpäällikön asemaa ei ensisijaisesti saavutettu koulutuksen tai hallintotaitojen, vaan luottamuksen ja perheaseman tuoman arvovallan ansiosta. Virka oli kiinteästi sidoksissa viranhoitajan henkilöllisyyteen.
Linnanpäällikön kuoltua saattoi käydä niin, että hänen leskensä, joka oli perheen arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, hoiti tiettyjä hallinnollisia tehtäviä ennen uuden päällikön saapumista. Kyse oli ylimenovaiheesta, mutta poliittisesti levottomina aikoina leskirouva saattoi olla tärkeässä poliittisessa ja sotilaallisessakin asemassa.
Tällaisista aatelisleskistä voitokkain lienee ollut Gunilla Bese . Miehensä, Viipurin linnanpäällikön kuoltua Gunilla sulki Viipurin portit uudelta linnanpäälliköltä ja piti linnaa hallussaan vuosina 1511-1512. Hän liittoutui Ruotsin valtiohoitajan kanssa ylimystöä vastaan ja onnistui siirtämään linnan päällikkyyden vävypojalleen. Tapaus kuvastaa paitsi aatelislesken valtaa, myös vallankäytön rajoja. Gunilla ei vaatinut päällikönvaltaa itselleen, vaan pyrki varmistamaan perheensä aseman.
Ebba Stenbock ei siis toiminut uudella ja ennenkuulumattomalla tavalla; hän käytti mieheltä perimäänsä ja syntyperänsä suomaa arvovaltaa kuten erinäiset leskirouvat häntä ennen.
Hänen asemaansa ei toisaalta tule liioitella. Kun Kaarle-herttua saapui Suomeen piirittämään Turun linnaa, viralliset neuvottelut käytiin miespuolisten sotapäälliköiden välillä. Sigismundin kannattajien mielestä Ebba kuitenkin pelottomalla esimerkillään ja sanoillaan "johti päälliköitä ja miehistöä" - ja herätti serkussaan Kaarle-herttuassa erityistä kiukkua. Linnan antauduttua Ebba joutui tyttärineen vuosiksi Tukholmaan vankeuteen.
Ebban käyttämä valta ei perustunut virka-asemaan, vaan epävirallisempaan vallankäytön muotoihin ja henkilökohtaisiin perhesuhteisiin. Tällaiset vallankäytön keinot eivät ole nykypäivässäkään tuntemattomia, mutta neljäsataa vuotta sitten ne olivat aivan keskeinen osa hallintokulttuuria.
Muutos oli kuitenkin tuloillaan. Kaarle-herttua murskasi armotta mahtisukujen vastarinnan, eikä voimistuvassa keskushallinnossa tai koulutetun virka-aatelin verkostoissa ollut enää tilaa itsenäisille linnanpäälliköille tai heidän leskirouvilleen.
Ruotsin valtakunnassa nähtiin toki myöhemminkin monia mahtavia aatelisrouvia, mutta heidän valta-asemansa ja toimintakenttänsä olivat toisenlaiset kuin Ebba Stenbockin ja hänen miehensä aikoina. Albert Edelfeltin maalaus sopiikin hyvin kuvastamaan erään aikakauden päättymistä.
Kirjoittaja on tutkija Turun yliopiston historian laitoksella ja valmistelee väitöskirjaansa, joka analysoi Flemingin sukupiirin nais- ja miesrooleja.
ANU LAHTINEN
