Pääkirjoitus

Marco Pribillan aliokirjoitus: Aluekunnat - maakuntahallinnon uudet vaatteet

TS/Lehtikuva<br />Esko Ahon hallituksen aikana onnistuttiin ottamaan pieni askel maakuntahallinnon suuntaan, kun aluekehitystehtävät siirrettiin lääneiltä maakuntien liitoille. Päänavaus oli tehty, mutta pian keskustan hautoma maakuntahallinnon jatkokehittäminen kaatui puolueen kahteen oppositiokauteen, kirjoittaa Marco Pribilla.
TS/Lehtikuva
Esko Ahon hallituksen aikana onnistuttiin ottamaan pieni askel maakuntahallinnon suuntaan, kun aluekehitystehtävät siirrettiin lääneiltä maakuntien liitoille. Päänavaus oli tehty, mutta pian keskustan hautoma maakuntahallinnon jatkokehittäminen kaatui puolueen kahteen oppositiokauteen, kirjoittaa Marco Pribilla.

Sisäministeriön kunta- ja palvelurakenneuudistushankkeen projektipäällikkö Jukka Peltomäki räjäytti torstaina 25.8. melkoisen pommin esitellessään kehittelemänsä uuden aluekuntamallin. Peltomäki ehdottaa noin 20 "aluekunnan" perustamista, jotka olisivat väestöllisesti ja toiminnallisesti riittävän vahvoja vastaamaan sosiaali- ja terveyshuollosta, toisen asteen koulutuksesta, maankäytön suunnittelusta ja aluekehittämisestä. Aluekunnalla olisi verotusoikeus ja vaaleilla valittu valtuusto. Nykyiset kunnat jäisivät elämään "lähikuntina" riisutuin tehtävin, voimavaroin ja toimivaltuuksin. Maakuntien liitot ja sairaanhoitopiirit häviäisivät kokonaan.

Peltomäen ehdotus on uusin yritys vastata kunnallisen palvelurakenteen pitkäaikaiseen ja yhä syvenevään kriisiin. Samalla se kuitenkin nivoutuu myös toiseen suomalaisen hallintodebatin ikuisuusteemaan, aluehallinnon uudistamiseen.

Kuntainliitot ja maakuntahallinto

Kunnallinen itsehallinto on Suomessa poikkeuksellisen voimakas muuhun Eurooppaan verrattuna. Kunta vastaa riippumattomasti lähes kaikkien palveluiden tuottamisesta asukkailleen ja kerää tätä tarkoitusta varten kunnallisveroa. Tämän muutoin hyvin toimivan järjestelmän kompastuskivenä on aina ollut, että tiettyjen palveluiden järjestäminen, etenkin terveydenhuollon ja koulutuksen saralla, ei onnistu yksittäisen kunnan resursseilla.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Lääkkeeksi tähän ongelmaan kehitettiin jo 1930-luvulla kuntainliittojärjestelmä, jonka puitteissa kunnat ovat voineet hoitaa ko. palveluiden tuottamisen yhteistyössä. Ajan oloon tämä hallintotapa on kuitenkin osoittautunut turhan raskaaksi, monimutkaiseksi ja tehottomaksi.

Useimmissa muissa Euroopan maissa, myös Pohjoismaissa, ongelma on ratkaistu toisin. Runsaasti resursseja vaativat tehtävät on delegoitu laajemmalle itsehallintoalueelle, maakunnalle, jolla on oma, suorilla vaaleilla valittu edustuselin ja verotusoikeus. Euroopan parlamentti ja Euroopan neuvostokin ovat useaan otteeseen suosittaneet jäsenmailleen aluehallinnon järjestämistä itsehallinnolliselta pohjalta, vaikkei niillä tällä alueella sitovaa määräysvaltaa olekaan.

1990-luvulla, Suomen EU-hakuprosessin aikana ja vielä muutama vuosi unioniin liittymisen jälkeenkin, maamme 1600-luvulta periytyvän aluehallintojärjestelmän uudistaminen oli erittäin ajankohtainen kysymys. Päättäjät eivät tuolloin kuitenkaan lotkauttaneet korvaansakaan eurooppalaisten elinten aluehallintosuosituksille, vaan uudistukset - aluekehitystehtävien siirto maakuntien liitoille, suurläänit ja TE-keskukset - toteutettiin kansallisista lähtökohdista ja muiden maiden esimerkeistä piittaamatta.

Yrityksiä maakunnallisen itsehallinnon luomiseksi ei tosin Suomestakaan ole puuttunut. Ensimmäiset tämänsuuntaiset ehdotukset tehtiin jo 1800-luvun lopulla, ja siitä lähtien ajatus on putkahtanut esille aika ajoin, mutta aina yhtä heikolla menestyksellä. Maakuntaitsehallinnon voimakkain tukijapuolue on perinteisesti ollut keskusta. Sosiaalidemokraatit taas ovat suhtautuneet ajatukseen erittäin nuivasti, jopa vihamielisesti, peläten hallinnon monimutkaistuvan ja kuntien itsehallinnon kaventuvan liikaa. Kysymykseen liittyvät voimakkaat näkemyserot ovatkin tehokkaasti ehkäisseet suuren kokonaisreformin toteuttamisen.

Esko Ahon hallituksen aikana onnistuttiin ottamaan pieni askel maakuntahallinnon suuntaan, kun aluekehitystehtävät siirrettiin lääneiltä maakuntien liitoille. Askel oli riittävän pieni, jotta valtaosa muidenkin puolueiden edustajista sen pystyi hyväksymään, sillä muiden tehtävien tai verotusoikeuden antamisesta maakunnille ei siinä yhteydessä puhuttu mitään. Päänavaus oli tehty, mutta pian keskustan hautoma maakuntahallinnon jatkokehittäminen kaatui puolueen kahteen oppositiokauteen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

  Projektipäällikkö Peltomäen tuore aluekuntaehdotus on ensi näkemältä aivan uudenlainen avaus kunta- ja aluehallinnon ongelmiin, mutta kun ehdotuksen pintaa hieman raaputtaa, sen alta alkaakin paljastua tuttuja elementtejä. Oikeastaan ei tarvitse kuin korvata uusiokäsite "aluekunta" sanalla "maakunta", niin huomataan, että tässähän puhutaan keskustan vanhasta lempilapsesta ja Sdp:n kauhusta: maakunnallisesta itsehallinnosta, jolla on oma verotusoikeus ja vaaleilla valittu valtuusto!

Erojakin toki löytyy. Peltomäen ehdotus on perinteistä maakuntahallintomallia radikaalimpi etenkin siinä suhteessa, että se jättäisi peruskunnalle huomattavan vähän tehtäviä ja vaikutusmahdollisuuksia. Peltomäen malli myös lähtee siitä, että aluksi kaikki kunnan toiminnot ikään kuin siirretään aluekunnille, joka sitten delegoi osan niistä takaisin alaspäin. Eikö olisi luontevampaa lähteä lähikuntien tasolta, jotka luovuttaisivat tietyt tehtävät ylös maakunnille?

Esityksen kohta, jonka mukaan aluekunta päättäisi, mitkä tehtävät se delegoi lähikunnille, on hyvin hankala eurooppalaisen läheisyysperiaatteenkin kannalta. Tällaisessa asetelmassa ylempi taso nimittäin omii itselleen turhan helposti yhä enemmän valtaa alemman tason kustannuksella, kunnes alempi taso surkastuu täysin merkityksettömäksi. Erityisen raskasta lähikunnille olisi verotusoikeuden täydellinen menettäminen aluekunnalle. Tilanne olisi verrattavissa siihen, että EU saisi päättää, mitkä tehtävät se jättää kansallisvaltioiden vastuulle ja kuinka paljon se antaa niille rahaa. Kuka sellaista Eurooppaakaan haluaisi?

Missään ei myöskään ole sanottu, että aluekuntien rajat olisivat samat kuin nykyisten maakuntien, vaikka hankkeesta vastaava alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen epäsuorasti viittasikin tähän suuntaan YLE:n uutisten haastattelussa (25.8.). Kaavaillulla 20 aluekunnan määrällä tämä olisi silti luontevaa, tosin ainakin sillä erotuksella, että pääkaupunkiseutu olisi useiden muiden maiden esimerkin mukaisesti syytä irrottaa muusta Uudestamaasta omaksi aluekunnakseen.

Eurooppalainen ratkaisu vanhaan kiistaan

Yhtenä vaihtoehtona aluekuntamallille on esitetty Sdp:n vanhaa ihmelääkettä, joka taas keskustalle on myrkkyä: massiivisia kuntaliitoksia. Peltomäen ehdotuksen kiistattomaksi ansioksi kuntaliitosmalliin verrattuna voidaankin lukea, että paikallisdemokratiaa palvelevat ja identiteettiä luovat peruskunnat valtuustoineen eivät häviäisi mihinkään. Niiden rooli ja tehtävät vain muuttuisivat.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Hieman sovellettuna Peltomäen ehdotus ei olisi pelkkää hallinnollista teknokratiaa, eikä sen myöskään tarvitsisi merkitä lähikuntien surkastumista "kotiseutuyhdistyksiksi". Tämä kuitenkin edellyttää, että aluekuntien rajat vedetään luontevien toiminta-alueiden mukaan ja että lähikunnille jätetään riittävästi omia tehtäviä ja toimintaedellytyksiä sekä vaikutusmahdollisuuksia niin omaansa kuin aluekunnankin toimintaan.

Huomionarvoista on, että radikaalin aluekuntaehdotuksen laatija Peltomäki on puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti ja tämän ehdotukseen varovaisen myönteisesti suhtautuva ministeri Manninen keskustalainen. Olisiko siis mahdollista, että aluehallinnon vanhat riitapukaripuolueet keskusta ja Sdp olisivat näinkin lähellä toisiaan ratkaisun löytämisessä tähän ikuisuusongelmaan?

Kolme edellistä hallitusta, joista Sdp ja keskusta vuorotellen puuttuivat, eivät tekemillään pienillä korjauksilla saaneet ratkaistuksi suomalaisen kunnallis- ja aluehallinnon ongelmia. Mikäli nykyiset päähallituspuolueet alkavat puhua samaa kieltä ja löytävät Peltomäen ehdotuksen pohjalta vihdoin yhteisen sävelen, tässä voisi hyvinkin piillä ratkaisun siemen kunta- ja aluehallintomme ongelmiin.

Oikein toteutettuna uudistus kaiken kukkuraksi siirtäisi Suomen vihdoin eurooppalaiseen demokraattiseen maakuntahallintoon. Toivoa sopii, ettei tämäkin esitys päädy sisäministeriön arkistoon pölyttymään kymmenien aiempien aluehallintohankkeiden seuraan, vaan sen kehittämistä jatketaan ennakkoluulottomasti.

Kirjoittaja on valtiotieteen kandidaatti. Hän laatii Turun yliopiston poliittisen historian laitokselle pro gradu -tutkielmaa 1990-luvun aluehallintouudistuksista.

MARCO PRIBILLA

TS/<br />Marco Pribilla.
TS/
Marco Pribilla.