Saksan poliittinen elämä valmistautuu parhaillaan ennenaikaisiin vaaleihin, kun liittopresidentti Horst Köhler heinäkuun puolivälissä hajotti parlamentin (Bundestag) ja määräsi ennenaikaiset vaalit pidettäviksi 18. syyskuuta. Mikäli perustuslakituomioistuinta lähellä oleviin tahoihin on luottaminen, niin näitä Saksan liittotasavallan historiassa harvinaisia ennenaikaisia vaaleja tuskin estää edes Vihreiden parlamenttiedustajan tekemä kantelu perustuslakituomioistuimeen.
Liittopresidentti Köhlerin päätös oli voitto liittokansleri Gerhard Schröderille (SPD), joka heinäkuun alussa oli - tavoitteensa mukaisesti - hävinnyt luottamuslauseäänestyksen parlamentissa. Schröderin perustelujen mukaan sekä pitkään jatkunut vaalitappiokierre osavaltiotasolla että hallituskumppani Vihreiden tempoileva hallitusyhteistyö olisivat lamauttaneet hallituksen toimintakyvyn. Ainakin perustelun jälkimmäiseen osaan sekä Vihreiden edustajat että valtaosa analyytikoista suhtautui melkoisella skeptisyydellä.
Sinänsä paikkansa pitävä väite syvenevästä vaalitappiokierteestä pyrkii sysäämään syyn hallituksen toimintakyvyttömyydestä erityisesti toisen suuren puolueen, oppositiossa olevien kristillisdemokraattien (CDU/CSU) harteille, jolle sosiaalidemokraatit ovat vaalitappioiden seurauksena menettäneet enemmistöasemansa liittoneuvostossa (Bundesrat).
Koska osavaltioiden edustajista koostuvan liittoneuvoston hyväksyntä vaaditaan kaikille vähänkin tärkeämmille lakiehdotuksille, voisi olettaa parlamentille vastakkaisten voimasuhteiden liittoneuvostossa todellakin houkuttavan oppositiota heittämään kapuloita hallituspolitiikan rattaisiin aina tilaisuuden tullen. Voittamalla ennenaikaiset vaalit, Schröder saisi uudistuspolitiikalleen kansan tuen ja voisi siten pakottaa liittoneuvoston "takasin ruotuun".
Tähän, sinänsä loogiselta kuulostavaan tulkintaan sisältyy kuitenkin yksi pieni mutta: se perustuu oletukseen, että syy huonoon vaalimenestykseen olisi jossakin muualla kuin hallituksen toteuttamassa politiikassa. Tämä kuitenkin jättää huomiotta sen, Saksassakin havaittavissa olevan nykysuuntauksen, jossa vaali kuin vaali on samalla valtakunnan tason muistutus poliittisille päättäjille.
Eli, mikäli Schröderin uudistuspolitiikka todellakin nauttisi kansan enemmistön varauksetonta tukea, niin eikö voisi pikemminkin olettaa tämän tuen tulevan ilmaistuksi myös osavaltiotasolla? Kyllä saksalainen äänestäjä tietää ja tiedostaa liittoneuvoston voimasuhteiden merkityksen, joten eiköhän uudistuksia kannattava enemmistö pyrkisi vaaliuurnilla varmistamaan tätä politiikkaa tukevan enemmistön säilymisen.
Saksan poliittinen kenttä pirstoutuu
Lähestymässä olevien vaalien yksi keskeinen piirre on ollut Saksan poliittisen kentän pirstoutumisen jatkuminen, mikä haastaa kaksipuoluejärjestelmän logiikkaan noudattavan järjestelmän toimintakyvyn. Hallituskoalitiothan on Saksassa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olleet joko CDU:n tai SPD:n johtamia enemmistöhallituksia, joiden parlamenttienemmistö on turvattu apupuolueen avulla.
Liberaalit (FDP) olivat 1980-luvulle vaa'ankielipuolue, mutta Vihreiden nousu parlamenttiin 1980-luvulla muutti tilannetta. Saksojen yhdistyttyä (1990) entisen DDR:n valtapuolueesta muodostettu "Demokraattisen sosialismin puolue" (PDS) on pirstonut parlamentin poliittisia voimasuhteita entisestään.
Arvioitaessa vaalituloksen vaikutuksia parlamentin voimasuhteisiin näyttäisi ratkaisevassa roolissa olevan uusi vasemmistopuolue "Die Linke". Kyseessä on SPD:n entisen puheenjohtajan ja Schröderin ensimmäisen hallituksen lyhytaikaisen valtiovarainministerin Oskar Lafontainen "Vaihtoehto sosiaalinen oikeudenmukaisuus"-liikkeen (WASG) ja PDS:n vaalitaktinen yhteensulautuma. Puolue taistelee itäisissä osavaltioissa suurimman puolueen asemasta ja ohittaa noin 10 prosentin valtakunnallisella kannatuksellaan sekä Vihreät että Liberaalit, joiden kannatus on jämähtänyt 6-8 prosenttiin.
Kun tähän asetelmaan yhdistyy sekä sosiaali- että kristillisdemokraattien kategorinen "ei" yhteistyölle Die Linken kanssa, hallitusvastuun vaihtuminen on riippuvainen kristillisdemokraattien kannatuksen kehittymisestä. Tämä sen oletuksen varjossa, että CDU/CSU-SPD -pohjainen suuri koalitio olisi pakkoratkaisuksi, jota kumpikaan suurista puolueista ei vakavissaan tavoittele vaan johon joudutaan pakon edessä.
Jos sosiaalidemokraattien vaalikampanja on keskittynyt lähinnä vahinkojen minimointiin, niin kristillisdemokraattien olisi voinut olettaa panostavan selkeän vaihtoehdon esittelevään hallitusohjelmaan. Tämän sijaan puolue on kansleriehdokkaansa Angela Merkelin johdolla valinnut taktiikan, joka pyrkii välttämään äänestäjien shokeeraamista. Olennainen syy tähän on, että Saksan uuden hallituksen ratkaistaviksi tulevat samat vanhat, osittain jo yhdistymistä edeltäneeltä ajalta periytyvät ongelmat, joiden perussyihin pureutuminen tulee - tähänastisen seurausten hoidon sijaan - olemaan uuden hallituksen tärkein tehtävä.
Ylimaltillinen vaalikampanja on kuitenkin aiheuttanut Merkelille vakavan imago-ongelman, kun eri tahot ovat esitelleet paikoin hyvinkin radikaaleja uudistusehdotuksiaan ohi virallisen kampanjan. Merkel on toistuvasti joutunut positioimaan itsensä myös sellaisissa kysymyksissä, jotka hän olisi halunnut pitää avoimina vaalipäivään saakka. Tuoreimpana esimerkkinä on Merkelin vaalitiimiin kuuluvan sitoutumattoman Paul Kirchhofin esittelemä radikaali verouudistus, jonka ehdotuksen ja unionin vaaliohjelman välisiä eroja Merkel on joutunut selittelemään parhain päin.
Merkelin valitsema linja heijastuu mielenkiintoisella tavalla myös mielipidemittauksissa: puoluekannatuksessa kristillisdemokraateilla on selkeä 12-15 prosenttiyksikön johto, kun samalla liittokansleriehdokas Merkelin kannatus on 4-5 prosenttiyksikköä istuvaa kansleria pienempi. Toisin sanoen: äänestäjät uskovat CDU:n puolueena kykenevän SPD:ia paremmin ratkaisemaan nykyiset ongelmat, mutta eivät ole vakuuttuneita Merkelin kyvystä johtaa tällaista operaatiota. Tämä tekijä saattaa vaalikamppailun viimeisinä viikkoina nousta entistä merkittävämpään rooliin, etenkin kun noin puolet äänestäjistä ovat vielä epävarmoja kannastaan.
Vallanvaihto näkyisi selkeimmin ulkopolitiikassa
Vaikka uuden hallituksen sisäpoliittisen liikkumavara on rajallinen, niin ulkopolitiikassa voidaan odottaa paluuta Konrad Adenauerin ja Helmut Kohlin paaluttamalle linjalle ja selkeää pesäeroa puna-vihreän hallituskoalition linjattomaan ulkopolitiikkaan. Schröderin kaudella Saksan suhteet niin Yhdysvaltoihin kuin moniin EU-maihin ovat saaneet pahoja kolhuja. Tuoreessa muistissa ovat Irakin sodan aiheuttama syvä transatlanttinen kriisi ja EU:n yhden äänen politiikan kokemat kolaukset.
Etenkin EU:n sisällä hallitusvaihdoksen toivotaan selkeyttävän EU:n sisäistä tilannetta. Kristillisdemokraattien johtama hallitus tulee olemaan edeltäjäänsä EU-keskeisempi ja pyrkimään vahvistamaan EU:n toimintakykyä (ml. sotilaallinen ulottuvuus) ja tasapainoista poliittista integraatiota suurten ja pienten maiden välillä, mikä on myös Suomen intressissä. EU:n laajentumisen jatkuminen joutuisi kuitenkin aiempaa kriittisemmän tarkastelun kohteeksi - Turkin osaltahan Merkel on kielteisen kantansa jo ilmaissut.
Uuden hallituksen "paluu Eurooppaan" heijastuisi myös Saksan ja EU:n lähinaapureiden, etenkin Venäjän, välisiin suhteisiin. Merkel on tosin ilmaissut jatkavansa Schröderin aloittaman saksalais-venäläisen "strategisen kumppanuuden" rakentamista, mutta jos Schröderille "strateginen kumppanuus" oli pikemminkin vaihtoehto transatlanttisille suhteille (mikä herätti kysymyksen "heiluripolitiikan" paluusta), niin Merkel pyrkii tasapainoon Venäjä-Saksa-USA -akselilla.
Maailmanpolitiikassa Merkelin hallitus tulee sitoutumaan edeltäjäänsä tiukemmin multilateraalisuuteen ja etenkin YK:n ja EU:n roolien vahvistamiseen, pyrkien siten vahvistamaan EU:n yhden äänen politiikkaa maailmanpolitiikassa. Schröderin ajama Saksan jäsenyys YK:n turvallisuusneuvostossa haudattaneen hallitusvaihdoksen jälkeen.
Saksan ennenaikaisten parlamenttivaalien toivotaan selkeyttävän maan poliittista tilannetta ja edesauttavan maan nousua pois syvästä poliittis-taloudellisesta apatiasta. Toivottavaa olisikin, että vaalitulos mahdollistaisi hallituksen muodostamisen nopealla aikataululla. Tiivistyvässä EU:ssa tämä voidaan nähdä myös yhteisen edun kannalta: jos Saksalla on flunssa, niin pian koko EU on nuhassa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja Saksaan erikoistunut politiikan tutkija.
KIMMO ELO
