JOHANNES KOSKINEN
Puolitoista vuosikymmentä sitten taitettiin peistä osinkoverouudistuksesta, jossa siirryttiin yksinkertaiseen osingon verottamiseen. Ns. avoir fiscal -järjestelmässä itse osingonsaajat vapautettiin verosta, jonka heidän puolestaan tilitti yhtiö.
Tuolloin yritysverotus kokonaisuutena keveni. Perusteluksi hoettiin, että yhtiöt siihenkin saakka ovat maksaneet yhtiöveroa yhtä vähän kuin koirat koiraveroa. Eli vero vyörytetään toisten maksettavaksi.
Tuoreessa yritysverouudistuksessa jouduttiin ottamaan kaksi askelta takaisinpäin, jotta verot kohdentuisivat oikeudenmukaisemmin ja verojärjestelmämme vastaisi paremmin muiden EU-maiden yritysverotuksen mallia. Hokema osoittautui liian yksinkertaistetuksi.
Nyt perusteltiin varallisuusveron poistoa sillä, ettei kertaalleen verotetusta tulosta karttunutta omaisuutta pidä uudelleen verottaa. Argumentti kuulostaa hyvältä ja kestävältä. Mutta mitäpä veroa maksettaisiin täysin neitseellisestä tulosta?
Jatkuvasti kasvavat välilliset verot arvonlisäverosta tai autoverosta tupakkaveroon maksetaan valtaosin tuloverotuksen jälkeen käteen jääneillä tuloilla. Sama koskee kiinteistöveroja, energiaveroja tai leimaveroja.
Perintöverotuksessa verotuksen kertaantuminen vaikuttaa varallisuusveroa pahemmalta. Vero kiristyy suhteellisen alhaisissa summissa ja moninkertaistuu perinnön tai testamentin saajan ollessa kaukaisempaa sukua. Päädytään alkuperäiselle tavoitteelle käänteiseen lopputulemaan: mitä suurempi perintö, sitä varmemmin varat siirretään eri järjestelyillä hyvissä ajoin ilman perintö- tai lahjaveroseuraamuksia.
On varmasti hyvä tavoite sinänsä, että kustakin tuloerästä verotetaan vain kerran, mutta kehittyneessä "verotustaloudessa" se ei absoluuttisessa muodossaan onnistu. Tärkeää on tilkitä aukkoja siten, että veropohja muodostuu mahdollisimman laajaksi - jolloin taas verotaso kussakin perintäkohteessa pysyy kohtuudessa.
Verotuksen pitää tähdätä oikeudenmukaisuuteen, selkeyteen ja kannustavuuteen. Sosialidemokraateille oikeudenmukaisuuteen sisältyy luonnostaan ajatus verotuksen tulo- ja varallisuuseroja tasaavasta tehtävästä.
Muistan 1980-luvun lopun verouudistuksista tarkat laskelmat siitä, kuinka verotuksen muutokset eri tuloluokissa vaikuttavat käteen jääviin markkoihin.
Siis prosenttien ohella syynättiin todellisen toimeentulon kehitystä.
Euroajan laskelmissa tämä tarkkuus on rapautunut. On tarkasteltu lähes yksinomaan muutoksia eri tuloluokkien veroprosenteissa ja niiden yhteismitallisuutta. Huolellisempaa paneutumista kaivataan myös siihen, miten todella käytettävissä olevat euromäärät pieni-, keski- ja suurituloisilla kasvavat.
Yksipuolinen prosenttiliike - tuijotus ylimpään marginaaliveroprosenttiin - edustaa perin harhaista ja yksinkertaistettua veropolitiikkaa sekin.
• Kirjoittaja on oikeusministeri ja Sdp:n kansanedustaja.
