Tarja-Tuulikki Laaksosen aliokirjoitus: Joki ja kukkulat ohjanneet aina Turun rakentamista
Turusta sanotaan, että se on elävä legenda täynnä historiaa. Tänä vuonna kaupunki täyttää 775 vuotta. Näiden vuosisatojen aikana kaupunkikuva on useiden tulipalojen ja hävitysten johdosta muuttunut vastaamaan aina silloisen aikakauden tyyliä ja makutottumuksia.
Asiakirjojen perusteella ei voida tarkoin määritellä, milloin kaupunki olisi perustettu. Sen katsotaan syntyneen itsestään "meren voimasta joen suuhun", "mäkien reunustamalle Aurajoen halkomalle savimaalle, joen itäpuolelle". Vuonna 1309 Turku mainitaan hallinnollisena yksikkönä, jolla lienee oma sinetti ja kaupankäyntiin oikeuttavat privilegiot ja jota voitaneen nimittää kaupungiksi (universitas civitatis aboensis).
Tuolloin Unikankareen kummun ympärille muodostunut asuinpaikka oli saavuttanut sellaista kaupallista merkitystä, että sillä oli maantieteellisten etuisuuksien lisäksi luontaiset edellytykset kehittyä kaupungiksi. Koska kaupan ja liikenteen merkitys oli huomattava, kyse lienee alunperin ollut markkinapaikasta, jonne rakennettiin pysyviä varastoja, jäätiin asumaan ja näin "oli kaupungin alku valmiina". Tähän viittaa myös kaupungin nimi.
Kirkko ja tori keskuksena
Vanhin asuttu alue ryhmittyi 1200-luvun puolivälin jälkeen kirkon ympärille niiden virikkeiden myötä, joita Hansa-kauppiaat toivat mukanaan. Kirkko ja kirkon vieressä ollut tori määräsivät funktion: ne olivat markkinoitten, pyhimysjuhlien ja käräjäkokousten keskuksia.
Tori sijoittui kirkon itäpuolelle. Kirkon alapuolella oli satama ja joen varrella kauppiaiden hallitsemia tontteja. Muu rakennuskanta koostui pienistä, hirsirakenteisista taloista. Kirkon ja torin lisäksi kaupungissa oli luostari ja omalle saarelle kohoava linna.
Vuoden 1318 novgorodilaisten hyökkäyksen jälkeen kaupunki uudisti nahkansa ja varsinainen kaupunkikehitys valtakunnalliseksi forumiksi alkoi. Edellytykset sille tarjosi uusi kaupunkikeskusta. Sen sijainnista on sanottu, että "Taitavasti on tori sijoitettu yhdensuuntaisten Aurajoen mutkittelua myötäilevien katujen keskelle. Vesi- ja maantien välinen risteys on harvoin saanut yhtä tasapainoista taiteellista ratkaisua kuin täällä missä se täydellisesti sopii erikoiseen maastoon".
Näin siis edelleenkin tämän päivän kaupunkikuvaa vahvasti hallitsevat joki ja kukkulat määrittelivät jo tuolloin kaupungin rakentamisen ja kehittymisen raamit. Yksi oleellinen ero kuitenkin oli meidän aikaamme verrattua: kaikki toteutettiin ihmisen mittapuun mukaan.
Kulttuurimalli Saksasta
Turku oli kooltaan verraten vähäinen kaupunki, jota hallitsivat sekä linna että kirkko. Näiden dominanttien rinnalle nousee nyt myös raatihuone, joka ymmärrettiin kaupungin rauhallisen asujaimiston, porvariston ulkonaiseksi edustajaksi.
Kirkon, raatihuoneen ja kulkuväylien yhteys oli niin selkeä ja toiminnallinen, että se johti helposti kansainvälisyyteen. Tämä näkyi myös kaupunkikuvassa ja varsinkin rakennuskannassa, joka ei "ei puhtailla muotokategorioillaan kerro vain itsestään, vaan antaa myös valaistusta keskiajan yhteiskuntaan, sen talouteen, yhdysliikenteeseen ja työn jakautumiseen".
Alusta alkaen uuden kaupunkikeskustan luonteelle antoivat oman tärkeän leimansa torin ympärille rakennetut rakennukset. Sekä rakentamisessa että kaupunkikuvan luomisessa saksalaisen kulttuurialueen malli oli voimassa aina 1200-luvun lopulta Kustaa Vaasan hallituskaudelle asti.
Rakennuskannan juuret on siis löydettävissä kansainvälisestä balttilais-saksalaisvaikutteisesta perinteestä. Myös asiakirjoissa puhutaan gotiikan aikana suosituksi tulleesta ristikkorakenteesta, ristikoiden ja vinotukien vahvistamasta pystysalvoksesta, jossa runkorakenteen välit on täytetty tiilimuurauksella tai savella silatulla vitsapunoksella tai vaakasuuntaan asetetuilla lankuilla.
Uuden ajan alkaessa torin varrella ja sen ympäristössä ei tapahtunut muutoksia. Torin laidalla sijaitsivat edelleen varakkaimmat ja komeimmat talot, joita torin yläpäässä sijaitseva raatihuone arkkitehtonisesti hallitsi.
Aikaisemmin kirkon omistuksessa olleet talot olivat siirtyneet kauppiaille tai kruunun miehille, jotka kokivat velvollisuudekseen pitää rakennukset arvoisessaan kunnossa. Lisäksi torille antoivat ilmettä rivissä olleet aitat, jokiranta sekä silta, joka vuodesta 1414 yhdisti joen molemmat puolet toisiinsa. Ja joen suulla kohosi myös edelleen linna, jonka muurien sisäpuolella vietettiin Suomen historian loistokkainta hovielämää. Kustaa Vaasan suurvalta-ajatusta on kiittäminen, että kuningas rahapulassa ei niin kamalaa kiviröykkiötä sittenkään purkanut, vaan korjautti sen ajan hengen mukaiseksi renessanssilinnaksi.
Hävityksestä barokkiin
1700-luvun alussa venäläisjoukkojen miehityksen (1713-1721) jälkeen kaupunkikuva oli lohduton ja rappiolla. Sakari Topelius on Välskärin kertomuksissa kuvannut sitä seuraavasti: "Tuskin kahdeskymmenes osa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli revitty polttopuiksi. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; osa oli kasakkain hevosten laitumena … Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea; urut eivät soineet noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikotuissa ikkunoissa. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli ryöstetty koristukset; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarihautain muistomerkit häämöttivät sivukuoreista. Me astuimme lähemmä; naakka pyrähti lentoon saarnatuolista ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria; naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille."
Sodan ja sitä edeltävien koettelemusten ja tuhojen johdosta oli rakennettava vaatimattomasti. Purettujen tai muuten tuhottujen rakennusten tilalle nousi aluksi matalia puutaloja, hieman myöhemmin varallisuuden mukaan kaksikerroksisia puutaloja. Tiiltä käytettiin lähinnä hienoimmissa rakennuksissa torin varrella tai sen välittömässä läheisyydessä.
Apuna suunnittelussa olivat ranskalaista klassismia edustavat mallikirjat, joiden esimerkkejä sovellettiin paikallisiin olosuhteisiin. Kun kyseessä oli julkinen rakentaminen, kunnostuksessa käytettiin 1600-luvun barokkityyliä. Siitä parhaana esimerkkinä oli oleva uusi, saksalaissyntyisen Samuel Bernerin suunnittelema raatihuone (1735-1736).
Osansa tämän rakennuksen tyylisuunnasta omaksuivat myös torin ympärillä olevat rakennukset, joiden mansardi- ja säterikatoissa ilmeni barokin taitteinen viivankulku.
Ruotsista tulleet vaikutteet olivat kustavilaisen hengen mukaisia ja se näkyi em. vesikattojen muodon lisäksi julkisivujen värityksessä. Kustaa III :n tavoitteena hallituskautensa aikana oli tehdä valtakunnan pääkaupungista "valkea kaupunki".
Marmorin vastikkeena Pohjolassa käytettiin valkeaa väriä, jonka vastapainoksi 1700-luvulla kaupunkikuvaan ilmestyy lämmin kermankeltainen sävy. Jo vuonna 1699 oli kuninkaan asetuksella määrätty, että Tukholman talot oli maalattava "sellaisella keltaisella värillä, joka nyt on käytännössä". Tästä syystä Turussa vallinnutta uutta tyyliä luonnehdittiin ruotsalaiseksi uusantiikiksi. Tyyli ei laajemmin levinnyt ympäristöön. Siitä tuli hyvin Turku-keskeinen, ja sillä oli huomattava osuus vielä palon jälkeisen uudisrakentamisenkin muotokielessä.
Järjestys rakentamiseen
Kaupunkikuvaan huomattavasti vaikuttava tekijä oli myös se tosiasia, että Turussa ei ollut omaa rakennusjärjestystä. Rakentaminen ilman maistraatin lupaa ei kuitenkaan ollut luvallista.
Lupakäytäntö astui voimaan isonvihan jälkeen, mutta jo ennen sitä maistraatti saattoi puuttua rakentamiseen ja antaa määräyksiä. Myös kaupunginarkkitehdin tuli valvoa rakentamista. Velvollisuus esittää rakennuspiirustukset tuli voimaan vuoden 1775 palon jälkeen. Vasta 12.8.1823 astui voimaan keisarin vahvistama ja hyväksymä rakennusjärjestys, jonka määräyksillä oli tarkoitus muuttaa Turun arkkitehtoninen kaupunkikuva.
Vaikka yksityiskohtaiset määräykset kattoivat lähes kaiken rakentamiseen liittyvän, ei kaupungin ilme tiettävästi paljoakaan muuttunut vuoden 1827 paloa edeltävien vuosien aikana.
Kirjoittaja on tutkija ja museolehtori Turun maakuntamuseossa. Kirjoituksen toinen osa julkaistaan lähiaikoina.
TARJA TUULIKKI LAAKSONEN
